Minusta ei siltä tunnu. Tuntuu kun kaikki se kipu ja tuska tulisi vahvempana takaisin, jäädäkseen ikuisesti.
Notkahdus. Notkahdus. Miksi ei tunnu siltä. Tämä tuntuu ikuiselta. Kuin mitään hyvää ei olisi ollutkaan. Piti kirjoittaa tänne ihan erilainen päivitys. Suunnittelin sitä mielessäni useana päivänä vielä silloin kun kaikki tuntui paremmalta. Nyt sen voi unohtaa.
Yritän silti pitää asioista kiinni, vaikken tiedä miten, kun kaikki hajoaa taas sirpaleiksi.
Luin läpi edellistä tekstiä enkä tunnistanut itseäni. Nyt sattuu taas niin kovin. Kuka tuon edellisen kirjoituksen kirjoitti?
Sanat on jossakin niin jumissa mutta yritän silti. Mistään ei oikein tule mitään. Hajotan kaiken mihin kosken. Ihmissuhteet myrskyää ja katkeaa. Toiveikkaat suunnitelmat särkyy eikä tunnu enää miltään. Kalenterissa ei ole tyhjää, mutta nyt se ahdistaa. Äskettäin ahdisti sen tyhjyys. Nyt haluan tyhjää. Tyhjää tyhjää tyhjää ! Unta. Ikuista unta.
Yritän saada kiinni mitä tässä on tapahtunut, mikä tässä on minut murtanut. Henkisen parempivointisuuden jälkeen fyysinen terveys alkoi romahtaa ja on edelleen kovaa yskää, ehkä se väsytti. Ehkä minun kuului saada vain vähän hengähdystaukoa että jaksan taas olla pohjalla. Jaksan taas taistella uudet helvetit läpi.
Mahdoton tietää.
Tai ehkä mieli kamppailee sairauden ja kuntoutumisen väliä, sairaus puhuu vahvempana, vetää takaisin uudestaan ja uudestaan. Kuinka kauan jaksat vielä vastustaa. Vastustaa sairautta, vastustaa paranemista? Ethän enää tiedä muusta. Ja vain toinen sairastunut voi sen ymmärtää, miten pelottavaa on sairastaa mutta myös kuntoutua, parantua.
Kaikki on nyt vain oiretta ja sairautta. Lääkepurkkeja ja lääkäriaikoja. Ahdistuksenhallintakeinoja ja diagnoosinumeroita. Mitä muuta voi olla ? Et muista enää.
Notkahdus.
Milloin tämä menee ohi? Milloin nousen tästä.
Samat tutut synkät ajatukset kiertää kehää eikä jätä rauhaan. Sairausko puhuu vai minä. Tahtoisin rauhaa ja hiljaisuutta. Olin viime viikolla ensimmäistä kertaa kirjoitusryhmässä, ja aiheena oli mitä haluaisit antaa itsellesi. Jäin miettimään sitä. Oli vaikeaa kirjoittaa muiden läsnäollessa. Tällä hetkellä haluaisin antaa itselleni rauhaa, seesteisyyttä, kivuttomuutta. Toiveajattelua. En voi antaa itselleni niitä. En saa tätä kipua pois.
Kipuko se pahin, vai tyhjyys. Ikuinen tyhjyys jota ei täytetä millään. Kumman antaisit pois jos saisit valita, kivun vai tyhjyyden? Luulen että tyhjyyden. Se on niin selittämätöntä, epämääräistä. Kipuun saattaa löytyä hoitokeinoja, oireiden lievitystä, merkityksiä ja syitä. Tyhjyys on liian epämääräistä selitettäväksi, mahdoton täyttää jos se kumpuaa sisältä, jostain kaukaa, jo lapsuudesta.
Yritän silti. Päivä kerrallaan. Vaikka haluaisin olla yrittämättä. Nousen aamuisin ylös sängystä. Menen sovituille menoille. Vaikka ei jaksaisi, vaikka ei haluaisi. Vaikka haluaisi vain luovuttaa. Niin menen silti. Kiitollisena siitä että nyt tunnen olevan hyvässä hoidossa. Tiiviit tapaamiset. Turva. Mieletön turva vaikken tietenkään sitä aina tunne. Mutta kuinka turvatonta oli kun kukaan ei kysellyt perään, antanut aikoja, ollut kiinnostunut. Saatoit maata viikkokausia ilman että kukaan kysyi mitään.
Olen äärimmäisen kiitollinen, kaiken kivun keskellä. Vaikka samalla poden huonoa omaatuntoa. Miksi minulle, miksi nyt, miksi kaikkien vuosien jälkeen saan kaipaamaani tiivistä ja hyvää hoitoa. Olenko ansainnut sen, täytyykö se ansaita. Enkä ole pyytänyt. Vuosia sitten anelin ja pyysin, en saanut.
Jossain sisällä pienenpieni hiipuva toivo. Pakko olla, vaikken sitä näe. Miksi muuten yrittäisin? Voisin vain jäädä sänkyyn ja luovuttaa. Siellä jossain se on. En sitä näe. Niin kauan kun se on, edes näkymättömissä, jaksan nousta.
Ja hengittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti