Kuolemasi vuosipäivä

Yhdeksän vuotta.
Usein tuntuu ettei siitä voi olla vuosia. Välillä tuntuu kun se olisi tapahtunut eilen.

Joka vuosi kesäkuun 15.päivä on surun ja ikävän päivä. Päivä jonka tulen muistamaan aina. Vaikka yhdeksän vuotta sitten maailmani ei vielä romahtanutkaan koska sain tietää kuolemastasi vasta jälkeenpäin. Olimme eronneet kaksi kuukautta aiemmin. Mutta jollain tapaa uskoin ettei sekään ollut lopullinen ero. Kolme vuotta sinut tunsin, netin kautta hieman kauemminkin. Oltiin yhdessä ja erottiin kahden vuoden ajan. Ne oli elämäni parasta aikaa vaikka voin silloin monesti aika huonosti. Uskoin että sinä olit se joka kannattelit minua raskaina aikoinani, samalla kun minäkin kannattelin sinua kun sinä voit huonosti. Olit mieleltäsi sairas niinkuin minäkin. Mutta en koskaan uskonut että kuolet ennen minua.

Luonteeltasi olit kiltti ja hiljainen, varautuva. Ja hyvin herkkä. Otit aina toiset huomioon ja usein olit todella paljon yksin, niinkuin minäkin. Tarvitsit omaa aikaa. Olit erakkoluonne. Olit lahjakas musikaalisesti. Kirjoitit koskettavasti. Olit ihana ihminen. Muistan kun menimme tapaamaan isoäitiäni ja sinä näit hänet ensimmäistä kertaa, hän piti sinusta kovasti. Ja minun isoäitini oli ihminen joka sanoi asiat suoraan.

Vaikka me olimme monissa asioissa toistemme vastakohtia, täydensimme silti toisia useinmiten hyvin. Minä toimin usein impulsiivisesti ja sinä halusit harkita.

Kerran kirjoitit minulle pitkän kirjeen jossa vertasit meitä. Sanoit että minun elämäni liekki on kuin jätkänkynttilä tai soihtu joka roihuaa, ja sinun liekkisi on pieni tuikku palamassa säästöliekillä jota yrität varjella sammumiselta.
Minä elin silloin aika kaoottisesti. Tunsin ja koin kaiken todella voimakkaasti, niinkuin toki edelleen. Mutta silloin elämäni oli enemmän kaaosta ja tuntui kuin joku repivä voima veti minua aina uusiin kriiseihin ja kaaoksiin. Silti sinä jaksoit. Valvoit vierelläni kun en jaksanut enää. Kun makasin päivystyksessä lääkeyliannostuksen takia, valvoit vierelläni siellä koko yön. Et koskaan tuominnut minua. Tiesit että se on osa sairauttani. Minäkin tiesin että psykoottisuus kuului sinun sairauteen. Toimitin sinua sairaalaan ja toivoin joka kerta että tulet parempaan kuntoon, ja tulitkin.

Silti kaiken keskellä rakastimme toisiamme. Vaikka suhteemme oli vaikeaa molempien sairausten vuoksi, rakkaus kesti useinmiten sen kaiken. Minulle sinä olit silloin syy elää kun en meinannut muuten jaksaa.
Kuolemasi jälkeen en ole enää tuntenut sellaista rakkautta ketään kohtaan. Sinä veit palan sydäntäni mutten syytä sinua siitä. Vaikka koin silloin kaiken vihan ja syyttelyn, oman syyllisyyteni ja ne kaikki loputtomat kysymykset ilman vastauksia (joita kysyn edelleen), se oli keinoni käsitellä kuolemaasi.
Lopulta en kai kuitenkaan käsitellyt sitä tarpeeksi vaan aloin voimaan entistä huonommin. Kuolemasi oli liian kipeää käsiteltäväksi. Ja tottakai se kostautuu myöhemmin. Ja kuolemasi on siksi kai ollut aina niin vaikea asia. Kun hautaa asiat ja ajattelee että ei pysty kohtaamaan asioita, ne tulee aina joskus esiin. Ja on tullutkin. Kausittain olen käsitellyt kuolemaasi ja yrittänyt ymmärtää.

Ikävä ei ole enää samanlaista kun silloin. Välillä tunnen kyllä vieläkin todella repivää ja lohdutonta ikävää jossa itken edelleen. Toisina hetkinä taas ikävä on ikäänkuin taustalla. Mutta sen tiedän, että kannan sitä mukanani aina. Eikä minulla ole mitään tarvetta päästä siitä eroon. Haluan ikävöidä ja muistella sinua.
Minulla on koneella paljon tekstejä sinusta. On myös nettipäiväkirjasi eräältä foorumilta kopioituna, kun kirjoiteltiin samaan foorumiin. Joskus uppoudun lukemaan niitä vieläkin. Kuviakin on paljon, hyviä muistoja. Jopa syntymäpäiväkorttejasi joita minulle annoit. Paljon hyviä muistoja joista en koskaan luovu.

En koskaan halua unohtaa sinua. Sinä toit elämääni jotain sellaista niin syvää tunnetta toista kohtaan etten voinut kuvitellakkaan että sellainen rakkaus kestäisi niin monet myrskyt.
En halua ajatella että se ei lopulta kestänytkään. Ajattelen eromme niin että rakastimme toisiamme edelleen (ja sanoitkin sen viimeisen eromme jälkeen) mutta olimme liian huonossa kunnossa ylläpitääksemme suhdettamme.

Tulet aina olemaan sydämessäni. Tänään, niinkuin jokainen kuolemasi vuosipäivä, poltan kynttilää ja muistelen sinua. Kuuntelen sinun tekemääsi musiikkia ja mietin sinua.

Rakastan sinua aina, missä ikinä oletkin. Toivon että sinulla on parempi olla. Ilman tuskaa ja kipua.
Sinä jaksoit niin kauan vaikka olit todella masentunut ja sairastit monta psykoosia. Olit vahva, vaikka et ehkä tuonut koskaan vahvuuttasi esiin. Minulle sinä olit vahva, vaikkakin sielultasi herkkä. Mutta taistelit loppuun asti. Ja väsyit. Ja ymmärrän sen täysin.
Kuljet mukanani sydämessäni minun loppuuni asti.
Loppuun sinun kirjoittamasi runo.

Tuntien jatkuvaa kipeää

Huomaan, jään kylmään
yksinäisyyteen
kuin tahtoisin verhota
pimeyteen
itseni,
sulkea kaikki ovet ja
ikkunat.

Eilisien pelkojeni
halvaamana ymmärrän,
pelkään huomista vielä
enemmän
sisälläni
kuin päälleni kasattua
multaa ja maata.

Tätä jatkuvaa hiljaisuutta
en kestä ajattelematta
sen odotuksen vaihtuvan
kaikkien huomisien
jälkeen,

jatkuvaan tiedottomaan
ikuisuuteen.
-Janne 1.3.1977-15.6.2007