Mustavalkoista

Yhtenä iltana eksyin kuvaamaan, pitkästä aikaa. Miten se onkin niin vaikea lähteä, yhtään mihinkään. Miksi asiat, jotka saattavat tuntua hetken ihan hyvältä, on niin vaikeita aloittaa. Mutta sitten kun teen jotain, en välttämättä edes tunne hyvää oloa jälkeenpäin niinkuin useimmat. Tuntuu kun unohtaisin ne hetket ja kaikki olisi taas sitä samaa. On vaikea muistaa parempia hetkiä vaikka niitä välillä on.

Ja pelko. Tuntuu siltä että jos kokee hetken jotain hyvää, kaikki tulee voimakkaampana kipuna takaisin. Eikä pelon kanssa ole hyvä elää. Ennen otin päämäärättömästi riskejä, tein ja menin rohkeammin. Välillä sattui ja sain turpiini, mutta menin taas uudelleen. En välittänyt. Jossain kohtaa väsyin siihen kun aina sattui. Lähes kaikki päättyi aina pettymyksiin.
Monet ottavat pettymykset rennosti ja ajattelevat että niin nyt vaan kävi. Minä taas tunnen ne useinmiten pieninä maailmanloppuina. Ikuinen pessimisti, reagoin vahvasti enkä voi sille minkään, vai voinko?

 

Usein tuntuu siltä ettei muista kuka oikeasti enää on. Olen niin kauan määritellyt itseäni vain sairauksieni kautta. Vaikkei se saisi olla niin. Olen muutakin kun kasa diagnooseja. Mutta miten löydän itseni, luonteenpiirteeni kaiken sen alta? Onko pessimistisyyteni pelkkää masennustani vai osa luonnettani? Onko ainainen negatiivisuuteni osa minua vai pelkkää diagnoosiani?  Onko jatkuva yksinäisyyden kaipuuni ja erakkoluonteeni mistä lähtöisin? 

Ja kuitenkin välillä tunnen etten halua olla yksin. Mutta tunnen usein seurassa ollessani itseni jotenkin vieraaksi. Kun katsoisin ihmisiä osaamatta olla heidän kanssaan, jotenkin ulkopuolelta kaikesta. Ainainen ulkopuolisuus. Joskus saatan unohtaa sen hetkeksi, mutta suurimman osan ajasta tunnen etten kuulu mihinkään. Onko sekin sairautta vai osa minua? 

On vaikea muistaa miten asiat oli ennen kun sairastuin. Tavallaan olin kyllä sosiaalinen, oli ystäviä ja olin heidän kanssaan usein. Mutten muista tunsinko kuuluvani joukkoon. Niin paljon unohdettuja asioita. Ehkä parempi ettei muista kaikkea, mutta joskus suututtaa että unohtaa tärkeitä asioita. 

Elämä on loputonta hyväksymistä. Täytyy vain hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa.