Tarinaa taisteluväsymyksen takaa

"Ei se kotona makaaminen mitään auta."
"Sun täytyy lähteä ulos niin olo paranee."
"Itse se työ on tehtävä, ei sitä kukaan muukaan tee."
"Olet vielä nuori, koko elämä edessä."


Tuossa vain osa lauseista joita kuulee melko usein. Pieni totuus niissä varmaan piilee, mutta haluaisin kirjoittaa täsä aiheesta vähän laajemmin, viidentoista vuoden masennuksen kanssa kamppailleena.

On helppo neuvoa ulkopuolelta tietämättä mitä ihminen on käynyt läpi. Kun ei osata sanoa mitään muutakaan, turvaudutaan kliseisiin ja ajatellaan että ne auttaa kaikkia.
Jos nyt avaisin omaa kamppailuani ja syitä sille miksi tilanne on nyt tämä.
Vuosia olen nyt "maannut kotona" joka monesta tuntuu siltä etten koskaan ole yrittänyt mitään. Se ei ole totuus, mutta ihmiset olettavat sen olevan koko totuus.

Jos palaan kuntoutumiseni alkuun. Vai oliko se vain sairauden kanssa kamppailua. En ehkä silloin vielä tiennyt kuntoutumisesta mitään. Oireilin rajusti ja olin varmaan enemmän osastoilla kun kotona. Jatkuvia päivystyskäyntejä, hoitokontakteja, ambulansseja, lääkkeitä, tarkkailulähetteitä, itsemurhayrityksiä, itsetuhoilua, osastojaksoja. Ambulanssikuskit tiesivät minut jo nimeltä. Lääkärit nostivat usein kätensä pystyyn eikä enää tiennyt mikä on. Diagnooseja vaihdeltiin ja lätkittiin papereihin vailla kunnon tutkimuksia. Lääkkeitä vaihdeltiin koko ajan ja dosetti täyttyi tasaiseen tahtiin. Halusin koko ajan kuolla, tai jonnekin pois siitä pahasta olosta ja käytökseni oli sen mukaista. En ottanut mitään vastaan. Huusin tuskaani välillä eristyksen lepositeissä enkä ymmärtänyt mikä oli. Se ajanjakso oli todella sekavaa enkä muista kaikkea. Jossain kohtaa tuli selväksi ettei tästä niin vaan selvitä. Yritin viimeiseen asti sairaalajaksojen välissä käydä töissä mutta lopulta en enää pystynyt. Alkoi kuntoutustuki vuonna 2005 joka jatkuu edelleen. Vaihtui kaupunki kun jäin asunnottomaksi ja koko kaupunki tuntui siltä että minut muistettiin kaikkialla enkä jaksanut sitä enää. Uusi kaupunki ja ympäristö, mutta sekään ei lopulta tuonut mitään muutosta.


Siitä alkoi kuntoutuminen. Ja kamppailu sen kanssa jaksaako tehdä mitään vaan heittäytyykö vaan sairauden vietäväksi. Kuoleeko vai elääkö. Olin varmaan jokaisen lääkärin painajainen. Silti jossain kohtaa tajusin että on pakko yrittää jotain. Ja yritin. Aina kun en ollut osastolla tai jaksoin hetkittäin uskoa tulevaan, tai vaikken jaksanutkaan, yritin. Tartuin oljenkorsiin joita annettiin.
Kävin oireidenhallintaryhmässä, lukuisissa keskusteluissa. Halusin päiviin rytmiä ja suostuin ehdotuksiin. Pussitin ruuveja mielenterveyskuntoutujien työkeskuksessa, vaikka koin sen todella alentavaksi, menin sinne hetken aikaa silti. Kunnes taas väsyin. Aloitin työvalmennuskurssin. Sain harjoittelupaikan kautta kuntoutustyöpaikan jossa kävin viiden vuoden aikana kolme ajanjaksoa, aina välillä väsyen. Välillä olin osastoilla ja oireilin ja kävin erilaisissa ryhmissä. Oli avo-osastoa, kuntoutusosastoa, suljettua osastoa. Klubitalokin tuli kokeiltua.

Kun lääkkeet eivät tuottaneet tulosta ja tuntui vaan pahentavan kaikkea, aloitin ect-hoidot joissa olen käynyt neljä sarjaa näiden seitsemän vuoden aikana (8-12kertaa/sarja).
Tuntui turhauttavalta kun aina palasin samaan vaikka kuinka yritin jaksaa. Hoidatin itseäni myös A-klinikalla ja peliriippuvuusryhmissä. Join ajoittain liikaa. Hukutin tuskaani humalan helpotukseen. Aina välillä väsyin ja päädyin osastolle. Tai päivystykseen lääkeyliannostelun johdosta. Hoitajat ja lääkärit vaihtuivat toisinaan ja aloitin taas hoitosuhteiden luomisen alusta.

En edes muista kuinka paljon papereita olen täyttänyt, kuinka moneen oirekyselykaavakkeeseen olen vastannut. Kuinka monet hoitokokoukset olen läpikäynyt. Kuinka monet lääkekokeilut olen läpikäynyt.

Kaikkien niiden monien epäonnistumisten jälkeen väsyin koko kuntoutumiseen. Kuinka moni jaksaa yrittää jos aina palaa vanhaan? Joku lääkäri sanoi joskus että kuntoutuminen on kaksi askelta eteen ja yksi taakse. Minusta tuntui että menen vain taakse.

Elämä on tänä päivänä rauhoittunut, liikaakin. Ei ole enää niitä ainaisia ambulansseja, osastoja, päivystyksiä mitä joskus. Kun se pahin epävakaa oireilu alkoi helpottaa, masennus alkoi syventyä. Kroonistua. Ja syvenee edelleen. Asiat joita vielä joskus pystyin tekemään, muuttui mahdottomiksi. Pienet nautinnot joita joskus koin, muuttui ahdistukseksi ja odottamiseksi että pääsen kotini rauhaan.

Kaksi vuotta sitten yritin kuntoutua viimeisen kerran. Pääsin mielenterveyskuntoutujien  valmennuskoulutukseen jossa jaksoin viikon. Viikon jälkeen en enää pystynyt menemään. Toivo oli kadonnut. Koin itseni vääränlaiseksi, ulkopuoliseksi, liian kroonistuneeksi. Tuntui etten enää osaa tutustua ihmisiin, keskustella mistään. Koin että olin se kroonikko kaikkien muiden sairauden alussa olevien kanssa.

Käyn kyllä edelleen joka viikko keskustelemassa polilla ja psykiatrini mukaan olen sitoutunut hoitooni, vaikken sitä itse näe. Hän näkee jotain toivoa, enkä edes ymmärrä miksi. Olen luonut psykiatriini hyvän hoitosuhteen mutta en jaksa enää toivoa asioiden muuttuvan paremmaksi.

Olen nähnyt niin paljon osastoelämää etten kykenisi enää sellaiseen menemään vaikka tilanne olisi mikä. En varmasti olisi hengissä ilman niitä kaikkia osastojaksoja, vaikka aina en olekaan sieltä mitään apua saanut. Olen viettänyt monet joulut, uudet vuodet ja syntymäpäivät osastoilla.

Tällä tekstillä halusin kertoa omaa tarinaani siitä mihin taistelutahtoni katosi, miksi negatiiviset ja synkät ajatukset valtasivat koko mieleni ja elämäni, miksi jäin kotiin ja osaltani luovutin, vaikka käynkin vielä hoidossa.
Kun yhteiskunta tulvii positiivisen ajattelun tärkeyttä, blogit huokuvat tekstejä siitä kuinka pitää aina yrittää ja taistella, vertaisryhmät arvostelevat niitä jotka väsyvät yrittämiseen, on pakko kertoa tarinaa omien kokemuksien pohjalta siitä mihin kaikkeen se tahto kuntoutua jäi. Jokaisella on oma polku, oma tarina, oma taistelu, oma sietokyky. Tekeekö se ihmisestä heikon jos luovuttaa? Mielestäni tärkeämpää on miettiä sitä minkä kaiken läpi on mennyt.

Masennus ei ole asenne. Masennus ei ole mielentila jota koetaan kun on sunnuntai ja sataa ja jäi yksin kotiin eikä ole mitään tekemistä. Masennus ei ole koskaan valinta joka poistuu "ottamalla itseään niskasta kiinni." Masennus on pahimmillaan vakava sairaus joka tappaa.