Voxraa, sydämentykytyksiä, ahdistusta ja kauneuttakin

Tämä on niitä hetkiä (päiviä) kun pitäisi pysyä mahdollisimman kaukana näppäimistöltä tai kaikilta sosiaalisen median kanavilta, mutta koska teen usein juuri päinvastoin, niin teen nytkin.

Oikeastaan olen nyt liian surullinen (yksinäinenkin) ja raivostunutkin palatakseni viimeisiin viikkoihin vaikka ehkä pitäisi. Jos lyhyesti.
Voxra-lääkitys nosti minut pahimmasta synkästä koomasta josta en uskonut enää herääväni koskaan.
Sai minut tekemään asioita ja menemään paikkoihin, tapaamaan ihmisiä joita en ole voinut aikoihin tavata. Paljon on mahtunut kaikkea. Voisin ehkä jakaa ne kauniit hetket kännykkäkameran kuvaamina, mutten halua. En juuri nyt enkä ehkä koskaan. Tämä blogi on minulle sen synkän puolen kanavani.
Ja koska muutenkin oksettaa kaikkialla julkaistavat kauniiden ja upeiden hetkien kuvat (ja vain ne) ja kaikenlainen kiiltokuvamaailma, niin tämä on oma tapani toimia ja pitää blogiani.
Minulla on ollut kauniita hetkiä ja niitä arvostaa ihan erilailla, jaan joskus tännekin jotain, mutten nyt noita tällä kertaa. Ei tunnu sopivalta hetkeltä.

Ja niinkuin elokuussa kirjoitin blogitekstissäni Voxrasta, ne riskit pitävät edelleen paikkansa. Mutta kaikkeen liittyy aina riskejä. Tai huonoja puolia. Tai kiusallisia sivuoireita.

... Tässä kohtaa pahoittelen jos kerron uudestaan jostain josta olen jo kirjoittanut, pää on nyt jossain raivon, ahdistuksen ja sumun sekaisessa pumpulissa. ....

Aina ei halua olla kuin pelkkä naamanpuolikas, joskus ei edes sitä.

Oikeastaan tässä tekstissä ei tule olemaan mitään pointtia. Jaan tänne ehkä sekalaisesti nykyään mielipiteitäni ja sitten sopivassa suhteessa kuulumisiani siten miten kykenen. Aina en saa sanoiksi mitään. Mutta tämä voisi kuulua kuulumisia-kategoriaan.
Minun piti kirjoittaa viime viikkojen energiasta ja hyvistä oloista, mutta unohdin koska ne hetket vain halusi elää täysillä läsnä.
Ja nyt palaan blogiini päivänä jolloin haluan taas kuolla. No, omapahan on blogini. Ja ehkä juuri silloin haluan kirjoittaa.

Kuolema hiipii koko ajan taustalla. Loppuelämäni. Olen asennoitunut jo. En pääse siitä. Se oli joskus pakkomielle ja ehkä en saanut enää irtaannuttua, se jäi jonnekin taka-alalle, hiljaiseksi toivoksi. Nyt se on edelleen siellä jossain takana, useinmiten viimeaikoina poissa tai vain hiljainen toivo. Mutta tänään taas vahvasti läsnä. Tai halu kuolla vai halu pois? Niin. En osaa erottaa taas. No halu ainakin jonnekin pois, saavuttamattomiin. En tiedä minne, en ole koskaan tiennyt mikä se paikka on. Ehkä se on vain mielikuvituksissani.

Viimeiset pari päivää on vaan taas tuntunut ettei kukaan oikeasti välitä (mistä sen tietää?), en kuulu mihinkään, en osaa mitään mitä tämä yhteiskunta vaatii. En jaksa olla, en vaatia itseltäni mitään, en tiedä mitä teen elämälläni, teenkö mitään. Heitänkö romukoppaan, heitänkö itsenikin. Joskus toivoisi että joku ottaisi kiinni kun kaatuu ja romahtaa. Mutta ei kukaan ota. Voi rauhassa pudota ja pudota läpi kaikkien turvaverkkojen ja ihmissuhteiden. 

Tuntuu että voisi vain yksin erakoitua taas kotiini eikä kukaan huomaisi. Ei kaipaisi, ei mitään.

Vaikea ihminen. En jaksa edes itseäni, kuka muu minua voisi jaksaa? Kun suututtaa en pysty hillitsemään sitä. Haluaisinko edes ? Joskus tuntuu että mieluummin annan tulla kun patoan vihaa sisääni, en uskalla edes kuvitella missä olisin sen jälkeen kun olisin tarpeeksi padonnut asioita sisääni.

Eräs synkkä perjantai.

Kaikilla on kuulemma halu kuulua johonkin. Minä en tiedä mihin kuuluisin, tunnen joka paikassa itseni kuulumattomaksi. Olen se ulkopuolinen hylkiö jonka kaikki toivoisi vain katoavan. Vai oliko kaikki vain omassa päässä? Mitä väliä oikeastaan missä se on jos niin tuntee?

Vaikka voxra-lääkitys on tuonut hyvää, ehkä minusta on tullut jotenkin vieläkin voimakkaasti reagoivampi. Ja ne satunnaiset ahdistuskohtaukset ovat välillä aivan jäätäviä. Ja pari muutakin sivuoiretta. Silti valitsen tämän. Edes miettimättä. Mieluummin tällainen että saa edes joskus jotain hyvää kun että kaikki olisi pelkkää unista mustaa syvää pohjaa.

Tämä teksti syntyi lähes yhdeltä istumalta kirjoitettuna ja alle puolessa tunnissa, ja julkaisen tämän samantien. Tässä on nyt tämän hetkiset ajatukset sen kummemmin miettimättä mistä piti kirjoittaa tai oliko tässä jotain pointtia, tai mikä oli aiheena. Joskus näin. Blogini on ennenkaikkea tunteiden purkua eikä aina jaksa miettiä niin tarkkaan kirjoitusta, vaikka joskus sitten taas haluaa.

Kiitos taas kaikille kommentoijille ja lukijoille, arvostan. Kaunista syksyä kaikille !

Ps. Ehkä kuvaan joku päivä lempivuodenaikaani tännekin, mitään en lupaa, taas mennään tunteiden armoilla.

Ja jos teillä lukijat on jotain aiheita josta haluaisitte että kirjoitan, saa ehdottaa, aiheet pyörivät kuitenkin tässä blogissa omassa sairaudessani ja sen tuomista mielipiteistä ja kokemuksista ja mielenterveys-aiheissa. Mitään en lupaa, mutta jos tulee hyvä aihe josta tunnen voivani jotain jakaa tekstiksi, toki pyrin toteuttamaan sen.