Selviytymistä

Kirjoitan tunnetilojen vallassa. Tekstit voi olla äärimmäisen synkkiä mutta haluan tuoda ne esiin sellaisina kuin ovat. Ja on ollut synkkää. Muutakin kyllä. Tunnetilojen vallassa kirjoittaminen on myös terapiaa itselleni.
Huomaan että niinä hetkinä kun koko maailma ei tunnu romahtavan niskaan ja ei ole niin raskasta hengittää, on vaikea kirjoittaa. On aina ollut. Ehkä tämä on tapani purkaa loppumatonta ahdistustani.
Haluan tuoda elämääni sairauksieni kanssa niin karuna esiin kun ne esiintyvät.
Ehkä se on osaltaan myös kapinaa niitä kaikkia selviytymistarinoita vastaan joista saa käsityksen että näiden kanssa pärjää ja lopulta parantuu/kuntoutuu, kun kaikille ei niin käy.

Viime tekstissä oli yksi toive vain, ja toin sen ilmi. Nyt saattaa olla muita hiljaisia toiveita taustalla, mutta pelkään sanoa niitä ääneen. Yleensä ne romuttuvat kun ne sanoo ääneen.

Sain lisää potilasasiakirjoja postitse. Pelkäsin ensin lukea. Mutta luettuani vajaa sata sivua näiden parin viikon aikana (70 sivua meni kahdessa päivässä), tajusin että tätä minä tarvitsen. On niin paljon asioita joita en muista. Jotka ovat kaiken niiden sairaalajaksojen, päihteiden, rankkojen hoitojen, traumojen ja lääkkeiden takia jääneet pimentoon. Miksi juuri nyt? Sitä en tiedä.
Ehkä kimmokkeena toimi kokemusasiantuntijakoulutus jossa kirjoitan myöhemmin keväällä  sairaushistoriani, jonkunlaisen "elämän tarinani". Vaikea varmaan saada tuota kaikkea tiiviiksi paketiksi mutta uskon sen olevan vain hyväksi. Olen liian kiinni menneessä. Haluan tietää, ymmärtää, hyväksyä, käydä ne vielä kerran läpi, kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa ja lopuksi laittaa pisteen sen kaiken päälle. Vaikka ei tämä lopukaan pisteeseen, jatkuu edelleen. Mutta se kipeä menneisyys jossa oli liikaa, liikaa yhdelle ihmiselle. Liian lyhyessä ajassa. Vaikka vuosissa silti.

Tietenkin mietityttää kuinka avoin voi olla jos sen aikoo ainakin puolijulkisesti esittää, toivon vain että rohkeus siihen riittäisi. Mitä muuta sanottavaa minulla on enää maailmalle?
En kykene työhön. Ehkä voin tarinallani, kaikella sillä mitä minulle on tapahtunut ja mistä minä todella tiedän, auttaa edes yhtä ihmistä. Tai sitten en. Voi olla että en. Mitään ei voi tietää. Mutta tietoa minulla on mitä on olla sairas, mitä on pudota kaikkien yhteiskunnan verkkojen väliin ja mitä epäkohtia olen kokenut, mikä taas on toiminut ja auttanut siinä että olen nyt tässä. Hengittämässä ja kirjoittamassa. Seesteisempi. Kaksi vuotta ilman sairaalajaksoja. Kai se on jotain. Vaikkei sitä itse näe. Ja toki toivon että koulutus toisi myös jotain mitä kykenisin tekemään.

Voi olla että putoan vielä joskus sinne vanhaan, mistä sitäkään tietää. Elämä on epävarmaa enkä jaksa ajatella Mitä jos ... Voi olla että löydän vielä itseni sairaalasta tai ambulanssista mutta tällä hetkellä olen irti niistä.

Nyt yksinäinen ilta. Viime päivien sosiaalisuus saa kaipaamaan lisää. Erakoitumisessa on se hyvä puoli ettei enää osaa kaivata. Ja nyt kaipaa taas.. Jatkuvaa opettelua jota jatkan edelleen "motivoituneena hoitooni" psykiatrini sanoin, mitä ei todellakaan lukenut vuosia sitten olevissa papereissa.
Moni on ehkä hieman ihmetellyt, tai ainakin kysynyt, miksi haluan penkoa menneisyyttä. Se on aika kiusallista kuitenkin kun ei muista. Ja yrittää muistaa ja siten elää tavallaan koko ajan osaltaan menneessä. Tiedän nyt paljon enemmän kun muutama viikko sitten.

Alkoholia ehkä kuluu hieman liikaa taas. Humalaan on liian helppo paeta. Aamukuudelta on tultu kotiin ja toivottu että yö jatkuisi vielä, elämän hetkiä joista ei haluaisi päästää irti. Jotenkin silloin saa kokea kaikkea sellaista mihin ilman humalaa ei pystyisi. Ja haitat, haitat tiedän kyllä.
Eipä se aikoinaan puoli vuotta ilman alkoholiakaan tehnyt ololleni muuta kun pahensi, kun hävisi ne viimeisetkin ihmiskontaktit.

En jaksa nyt miettiä liikaa, vaikka kirjoitinkin. Yritän selviytyä. Hetkistä toisiin. Itkeä jos itkettää. Raivota jos siltä tuntuu. Kestää ne hetket kun tuntuu ettei enää jaksa. Ei minusta ole kuolemaan. Se on nähty jo. Toiveet ja teot on erikseen.
Toisinaan maailmassa on vielä kauniita asioita, jos vaan jaksaa nähdä ja toteuttaa.
Niinä päivinä kun ei jaksa, on pakko vaan odottaa että menee ohi. Tiedän, tiedän niin hyvin että niinä hetkinä ei siihen usko. Mutta vaikka sitten kirjoittaa, ne kaikkein synkimmät ajatukset jonnekin. Jos joku kuulisi jossain, edes yksi.

"Kuinka paljon halusitkaan
matkata kauas tähtiin
nyt makaat siinä paikallaan
taivas mustanaan

Maailma ei riittänyt
lähdit pois
olit niin kaunis
kun lähdit minusta
Sait kaiken mitä halusit
hiljaisuus niin raastavaa
pimeys niin tappavaa
ja minä käänsin kylkeni "

Ps. Facebookista löytyy edelleen viime keväänä perustamani ryhmä yhdessä toisen ylläpitäjän kanssa, ja nyt kolmaskin saatu mukaan. Jos kaipaat vertaistukea, olet lämpimästi tervetullut, keskustelu on vilkasta ja positiivista palautetta ryhmän ilmapiiristä on tullut, se lämmittää mieltä todella paljon.
 Mielenterveystuki-ryhmä löytyy täältä.

Pps. Kiitos teille jotka luette. En välitä onko teitä yksi tai viisi tai enemmän. Olen kiitollinen jokaisesta, kommentit ovat erittäin tervetulleita ja aihepyynnöt mistä haluaisitte minun kirjoittavan.