Kyyneleet

Minä olen toistanut samoja sanoja ja lauseita vuodesta toiseen.
Siksi en ole nähnyt enää tarvetta kirjoittaa, koska aiheita ei ole.

Unohdin sen kaiken kauniin mitä olen kokenut.
Kirjoitan kuitenkin, silläkin uhalla. Koska en osaa nyt muuta.

Muistan niitä aamuja kun kyyneleet tippuivat pisaroina kahvimukiin, ja huomaan että olen siinä taas. Tässä, kyyneleet kahvimukissa, raskas paino harteilla, tuhoontuomitut viimeiset päivät kiristämässä kaulaani. Verhot kiinni, ulkona valkeus. Musiikki täyttää pääni, sanat pyörivät näppäimistöllä.

Kuinka paljon haluankaan taas pois, ja minua suututtaa kirjoittaa siitä. Miksi on niin vaikea lähteä, mitä tänne jää, jääkö mitään.

Minä katson kuvia viime kuukausilta ja itken lisää. Muistoiksi jäävät nekin. Miksi rikoin taas kaiken, onko kaikki minun syytäni, miksi olen enää olemassa. Ei ole enää kysymysmerkkejä, on vain pisteitä.

Minä mietin niitä kaikkia ihmisiä jotka aloittavat uutta viikkoa, tekevät merkintöjään kalentereihinsa, kiiruhtavat työpaikoilleen, pukevat lapsiaan. Kuinka normaaleja asioita heillä on elämässään, tasapaksua arkea jonka arvon ehkä joskus tuntee vasta menettäessään.

Ja minä mietin tätä hetkeä ja itseäni, sitä kuinka tässä ei ole mitään normaalia tai tasapaksua arkea. Ajatukseni liitelevät kuvina itsestäni lumihangessa kuolleena, metrokiskoilla palasina, autotiellä rekan yliajamana, sängyssäni pillerivaahtoa suuni ympärillä iho kylmänä. Näen niiden kaikkien ihmisten ilmeitä ja eleitä jotka korjaavat minua pois tästä maailmasta.

Näen kuvia hautajaisistani. Kuinka ne vähäiset ihmiset yrittävät sanoa jotain kaunista minusta, vaikka mitään sellaista ei ole.
Näen kahvin tippuvan muistotilaisuudessa, näen ihmiset.
Kuinka he muka kaipaavat, vaikka tuntevat vain helpotusta. Huokaisevat viimein.
Ja maailma jatkaa kulkuaan.

Minä en osaa sanoa enempää.
Kahvi on loppu. Kyyneleet näppäimistöllä.