Minä en löydä tästä mitään hyvää. Joskus sairaudesta joku löytää jotain hyvää, jotain minkä vuoksi joku asia näyttää paremmalta. Kontrasti. Tässä ei ole sitä. Tai en ainakaan näe. Minä vihaan tätä kirottua häiriötä. Ei kai sitä sairaudeksi lasketakaan. Tätä ikuista mukanani kulkevaa leimaa. Kuin tatuoituna otsaani.
Jos aiempina vuosina oli eri tavoin kaaosta, nyt on taas, toisella tapaa.
Muistutan itseäni siitä, etten enää mene osastolta toiselle tai kuormita päivystyspoliklinikoita, en makaa lääkehiilet suussa ensiavuissa tai makaa ambulanssissa tuskaani huutaen ties kuinka monetta kertaa. En istu poliisiauton takaosassa tai putkassa.
Mutta rimpuilen edelleen, kuin jonkun mustan raivon vallassa. Sotken kaiken mihin kosken. Voinko vedota epävakauteen, kun siitäkin aina huomautetaan? Olenko yksinkertaisesti vain paha ihminen, eksyksissä, osaamatta elää. Kuolemaa hapuillen. Rauhaa vailla. Muistan yhden laulun sanat jotka tulee mieleen, jota hoin joskus niin paljon koska se kiteyttää tätä kaikkea.
"Kuin kuolemaa etsii hän seurakseen
ei vain rauhaa saapumaan saa itselleen"
Tavallaan kaikki jatkuu samana, vaikkei kuitenkaan. Keinot vaihtuu, mutta ajatukset pysyvät samoina. Tämä ajatuskehä, vuosikaudet jatkuneena, tukahduttaa.
En tee tätä tahallani, ajattele näin, toimi näin, mutta onko väliä edes sanoa sitä. Lopulta jää todella yksin. Ja on helppo jäädä. Vaikka ei aina haluaisi.
Näiden seinien sisällä saan olla oma rikkonainen itseni, ei tarvitse pettyä, altistaa itseäni uusille ja uusille kriiseille. Mutta ei myöskään kokea, elää, kuulua mihinkään.
Se tyhjyys ei kuitenkaan häviä. Se kulkee ammottavana varjona mukana, minne vain menenkään. Ja se ettei kuulu mihinkään. On nuo toiset, ja minä. Ei koskaan me. Ei mikään porukka, mikään joukko mihin kuulua.
Istun hiljaa ja tuijotan, yritän välillä hymähtää jollekin, etten näyttäisi niin synkältä. Mutta kuitenkin kuin omassa maailmassani kaikkialla. Huomaan ihmisten katseet, näen tai kuvittelen että he haluavat että poistuisin.
Vaikea ajatella vuosien takaisia aikoja, jolloin hämärästi muistan, joskus olleeni se porukan äänekkäin. Mieleeni nousevat jotkut yksittäiset muistot ja porukat jossa olin se naurava, jotenkin esillä, en liikaa, mutta kuitenkin. Ehkä joskus liikaakin. Vaikea muistaa. En voi kuvitella enää sellaista.
Ristiriita. Tavallaan halu kuulua johonkin, tavallaan ei. Missään ei ole hyvä. Ei täällä, tässä. Ei ulkona, ulkopuolella.
Käytän edelleen samoja sanoja ilmaista pahaa oloani. En tiedä muusta. Yritän opetella. Vaihtaa sanamuotoja. Ei vastakaikua. He näkevät minussa edelleen sen saman, on samantekevää miten sanon. Enhän voi muuttua, vaikka yritän.
En näe sitä mitä psykiatrini näkee. Hän puhuu aina siitä kuinka tunnistan tunteeni paremmin, osaan analysoida tilanteita ja tunteitani. Kuuntelen kuin ulkopuolelta, en tunnista itseäni.
Etsin rauhaa itsestäni, jotain sisäistä tasapainoa, ja mietin löydänkö sitä koskaan. Tulenko aina olemaan tämä, tällainen. Millainen haluaisin olla, en edes tiedä. Olen yrittänyt niin paljon. Nousta. Jatkaa. Taistella. Pudota uudestaan. Nousta taas.
Luovutanko, vai kurkotanko elämää kohti vielä kerran. Kerään sirpaleet, pystynkö rakentamaan enää uutta. Hyväksyn sen että ehjää ei enää saa. Mutta edes säröillään olevaa, jotain uutta.
Kliseet pyörivät päässä, "Niin kauan kun on elämää, on myös toivoa", onko todella. Minullekin?
Tämä teksti on yhtä sekava kun mieleni, enkä alunperin edes tiennyt mistä kirjoittaa. Aiheet loppuvat. Ei ole mistä ammentaa uutta.
Kaipaan kuitenkin niitä aikoja kun kirjoitin niin paljon, yöt läpeensä.
Muistan ne yöt, kun useinmiten kirjoitusmusiikkinani oli Anathema ja kirjoitin niin että lopulta käsiin koski. Pelkään että menetän tämänkin. Sanat. Kirjoittamisen. Siksi yritän.
Kirjoittamista.
Muusta en tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti