Identiteettikriisiä

Olen halunnut kirjoittaa monta kertaa. Muutaman kerran aloittanut ja lopettanut kesken. Surettaa, että olen luopunut kirjoittamisesta. Mutta siihen on syynsä. Ja haluan avata sitä syytä. Että ehkä ymmärtäisin itsekin. 

Väsyin "sairausminään". Koin valtavaa identiteettikriisiä. Ehkä liikaa tapahtui hoidollisia asioita samaan aikaan enkä enää löytänyt itseäni. Hoitoni julkisella puolella lopetettiin, kävin varmasti viimeisen hoitokokeilun (ketamiinihoidon) ja menetin toivoni, toisaalta väsyin määrittämään itseni sairauden kautta. En enää tiennyt kuka olen, mihin kuulun.

Luovuin samoihin aikoihin lähes kaikista netin vertaistukiryhmistä, totesin etten pysty tekemään kokemusasiantuntijan tehtäviä. Olin tullut pisteeseen jossa en tuntenut kuuluvani enää mihinkään. En kuntoutujiin, en "normaaleihin työssäkäyviin", en perheellisiin, toisaalta en myöskään kroonikoihin koska en halunnut hyödyntää heille suunnattuja palveluita. 

Kävin valtavan kipuilun tajutessani joutuneeni 35vuotiaana pysyvälle eläkkeelle. Ja se kipuilu jatkuu edelleen. Jouduin luopumaan mielessäni kaikista asioista joita ehkä joskus, aikaa sitten, olin elämältäni halunnut. Tiesin että näin sen piti mennä, ettei tässä ole enää mitään kuntoutettavaa, mutta silti se oli valtava kipupiste. 

Vertaistukiryhmissä ollessani en tunnistanut itseäni enää mistään tarinoista. Se, jonka kautta olin joskus saanut valtavasti voimaa, kääntyi minua vastaan. Koin, etten kuulu sinnekään. Luin ihmisten tarinoita kuntoutumisesta ja toivosta, toisaalta myös osastojaksoista ja lääkekokeiluista ja huomasin etten enää löydä sieltä mitään mistä saisin voimaa. Tunsin olevani ulkopuolinen "omieni" joukossa. Se oli vaikeaa hyväksyä. 

Lopulta ymmärsin, että olen ollut liikaa sairauden keskipisteenä. En tiedä, saako kukaan kiinni mitä tarkoitan, mutta väsyin olemaan aina se sairas, kuolemaa toivova ihminen. Se jolta kysytään aina vaan vinkkejä lääkkeistä, osastoista, kuntoutuksista, hoidoista. Välillä tuntui siltä kun olisin ollut pelkkä infopuhelin ihmisille. Kukaan ei kysynyt miten minä voin, muuta kun sairauteni kautta. Kertoivat lääkekokeilujaan ja jakoivat kokemuksiaan. Ja mittani tuli täyteen. Ei tämä voi olla tällaista ! Halusin irti kaikesta tuosta. Tiesin, että tulen elämään lopunelämääni tämän sairauden kanssa, mutten halunnut että jokainen keskustelu ja kohtaaminen käsittelee sairauksia. 

 Oli pakko irrottautua. Saada elämään muuta. 

Varmasti kokemukseni voisi kääntää voimavaraksi mutta minä en ainakaan tällä hetkellä koe siihen pystyväni. Minusta ei ole luomaan kellekään toivoa, kun en usein löydä sitä vieläkään itsestäni. Tiedän, että olen tullut pitkän matkan eteenpäin. Mutta samaan aikaan en halua aina muistaa sitä missä olin ja miten olen tähän tullut. Kuten kirjoitinkin aiemminkin täällä, en koe olevani mikään selviytyjä. Tulen aina taistelemaan näiden olojen ja oireideni kanssa. Mutta se ei tarkoita ettäkö ei voisi olla muutakin. 

Oli pakko ottaa etäisyyttä ja lähteä miettimään miten minä tämän elämäni elän, kun olen kerran päättänyt jäädä. Kuka minä olen ja mitä minä haluan, niillä voimilla jotka minulla on. 

En halua enää aina muistella ja kertoa kokemuksia miltä tuntuu olla osastolla ihmisraunio tai miltä tuntuu syödä tiettyä lääkettä, tai miltä tuntuu oleminen ambulanssissa ties kuinka monennen kerran. Tai mistä minä löysin avun ja pääsin pahimmasta kaaoksesta. Minä en sitä voi kuitenkaan kellekään kertoa koska jokainen löytää sen itsestään. 

Enkä halua tällä kirjoituksella aliarvioida vertaistuen tärkeyttä. Vertaistuki on se joka on ollut tärkeintä, ilman sitä en olisi enää tässä. Mutta aikansa kutakin. Tottakai vieläkin tarvitsen sitä, ja annan sitä, mutta en enää niin intensiivisesti.

Toisaalta kaipaan valtavasti kirjoittamista enkä tiedä osaanko kirjoittaa mistään muusta kun kokemuksistani, mutta nyt tarvitsen taukoa. En tiedä mitä tälle blogille tapahtuu mutta olkoon nyt vielä olemassa. 

En vieläkään ole ehkä löytänyt paikkaani, mutta olen silti saanut jotain muuta elämääni. Vaikka masennus upottaa vähän väliä. Löysin vapaaehtoistyön vähäosaisten auttamisessa jossa käyn kerran viikossa. Se on tuntunut todella hyvältä ja oikealta. Olen tehnyt pieniä reissuja parhaan ystäväni kanssa. Yritän löytää vielä lisää, sitten kun taas jaksan etsiä. Nyt joulunaika näyttäytyy tavanomaisen synkkänä. 

Voi olla, että jonain päivänä voin taas palata kirjoittamaan enemmän, mutta nyt tuntuu tältä. 

Kun viimeinenkin toivo viedään

Makasin hämärässä huoneessa valkoisen peiton alla. Sängyn päädyssä istui hoitaja hiljaa. Hän teki merkintöjään. Monitori vieressäni piirsi vihreää koukeroista viivaa ja näytti erilaisia lukemia. Kyynärtaipeessani oli kanyyli. Suoneeni valui ketamiinia puolen tunnin ajan. Tuntui hämmentävältä. Välillä tuntui kuin leijuisin. Välillä tuntui kun keinuisin aalloilla keskellä aavaa merta. Välillä tuntui kun sänky allani uppoaisi lattiaan. Olin unen ja valveen rajamailla. Todellisuudessa kuitenkin. Sairaalan huone muistutti välillä siitä. Välillä mieleen hiipi pelottavia ajatuksia mutta ne menivät pois. Kokemus oli hämmentävä, ehkä vähän pelottava mutta kokonaisuudessaan ihan kestettävä. Pieninä hetkinä tunsin kun koko maailma olisi pysähtynyt ja oli hyvä olla.
Infuusio loppui ja pienen lepohetken jälkeen sain nousta sängystä. Tuntui ihan hyvältä.

Olin tehnyt pitkän matkan tuohon sairaalan huoneeseen saamaan tuota hoitoa. Olin toivonut, odottanut, pelännyt. Mutta ennen kaikkea toivonut. Olin lukenut ensimmäistä kertaa ketamiinihoidosta jo noin neljä vuotta sitten. Noin kolme vuotta sitten kysyin mahdollisuudestani tuohon hoitoon ensimmäistä kertaa. Psykiatrini ei suositellut sitä, mutta kysyi varmuuden vuoksi hoitoyksiköstä sopisinko kyseiseen hoitoon. Silloin kriteerit sen saamiseen oli tiukemmat ja aiempi psykoottisuus yli kymmenen vuotta sitten esti sen. Petyin. Unohdin koko hoidon kunnes tänä syksynä psykiatrini ehdotti sitä, oli kuullut kriteerien vähän muuttuneen ja sanoi että saattaisin päästä siihen.
Siinä oli kuitenkin riskejä. Minun kohdallani riskit liittyivät etupäässä siihen kestäisinkö sen jos mieliala kohenisi mutta hoidon lyhytvaikutteisuuden vuoksi romahtaisi lopulta, painuisinko yhä syvemmälle masennukseen? Ja tietysti hoitoon liittyvät muut riskit. Mutta kaikessa on riskinsä. Masennus on pahimmillaan tappava sairaus.
Ketamiini-infuusiota käytetään nimenomaan lääkeresistenttiin depressioon joka minulla on. Olen syönyt elämäni aikana kymmeniä eri lääkkeitä saamatta niistä vastetta, kokeillut myös ect-hoitoa usean sarjan verran saamatta siitäkään merkittävää hoitovastetta.

Lähete tehtiin lokakuussa ja odotin liki kolme kuukautta ennenkun sain puhelun että hoito alkaisi. Kävin tarvittavissa kokeissa ennen hoitoa. Pelotti todella paljon, mutta olin toiveikas. Ehkä liiankin. Kun on niin syvällä vaikeassa masennuksessa, jokainen toivo ja oljenkorsi tuntuu siltä että niihin haluaa tarttua vimmatusti. Kuin uisi syvällä mustassa meressä ja tarttuisi jokaiseen pelastusrenkaaseen kuin viimeiseen.
Pelkäsin itsekin eniten sitä etten kestäisi tehon hiipumista. Olin melko varma että hyödyn hoidosta edes lyhytaikaisesti. En ollut edes kuvitellut tällaista vaihtoehtoa mitä minulle kävi.

Ystäväni oli saattajana mukana hoidossa, josta olen todella kiitollinen. Sain sen takia lähteä hoidon jälkeen melko pian kotiin. Olo oli vähän hutera ja väsynyt mutta henkisesti tuntui hyvältä. Tunsin myös fyysisesti etovaa oloa mutta kaikki se oli varsin lievää.
Muistan kun istuin ystäväni lähdettyä parvekkeella ja katselin maisemia ja tuntui pitkästä aikaa siltä että olo oli ihan hyvä ja rauhallinen enkä ajatellut kuolemaa. Fyysisen pahan olon takia kävin melko ajoissa nukkumaan ja ajattelin että huomenna olo on varmasti fyysisesti normaali. Ei ollut.
Heräsin päänsärkyyn. Oli pyörryttävä ja oksettava olo. Valot tuntuivat liian kirkkailta. Tuntui huteralta. Sydän tykytti ja hikoilutti. Päässä tuntui muutenkin kummalta. Ihan kun muurahaisia vilisisi päässä. Soitin varmuuden vuoksi hoitoyksikköön kun olo ei alkanut tasaantua. Neuvoivat menemään päivystykseen. Nukahdin päiväunille enkä herännyt terveyskeskuksen puheluun. Ajattelin että odotan huomiseen. Olo oli vielä pahempi. Heräsin taas päänsärkyyn. Sain ajan hoitajalle terveyskeskukseen.

Hoitaja ei tiennyt koko hoidosta mitään, ja lähetti lääkärille. Lääkärin piti perehtyä hetki annettuun hoitoon koska hänelläkään ei ollut siitä kokemusta. Tässä kohtaa ihmettelin miksi seurantaa ei oltu järjestetty paremmin. Kukaan ei tuntunut tietävän mitään. Olin peloissani kotona yksin oireineni kanssa enkä tiennyt onko se normaalia. Hoitoyksikön mukaan ei ollut. Lääkäri terveyskeskuksessa otti tarvittavat mittaukset ja teki neurologisen tutkimuksen, kaikki oli normaalia. Hän ei osannut sanoa muuta kun että ehkä sain vaan pahoja sivuvaikutuksia ja lähetti minut kotiin sanoen että jos olo pahenee niin täytyy mennä sairaalan päivystykseen.

Kotona soitin vielä hoitoyksikköön ja pyysin saada jutella lääkärin kanssa. Hetken päästä lääkäri soitti. Hän oli ihmeissään. Hän ei ollut koskaan kuullut vastaavista oireista. Hän kirjasi oireeni ylös. Hän sanoi myös sen mitä pelkäsin. Hoitoa ei voida enää jatkaa. Purskahdin itkuun. Kysyin vielä eikö todella, että jos nämä ovat vaan ensimmäisen kerran oireita. Mutta ei voida ottaa riskiä. Ja hoitovaste olisi pitänyt jo tulla koska ketamiini vaikuttaa nopeasti. Henkistä hyvää oloa olin kokenut ensimmäisenä päivänä mutta en enää sen jälkeen, varmaan johtuen myös fyysisistä oireista. Hän arveli että saatan olla yliherkkä ketamiinille tai sitten voi olla kyse hitaasta aineenvaihdunnasta. Hän kehotti muistamaan tämän jos joskus tarvitsen anestesiaa, että kerron ketamiinin oireista.
Ja olemaan yhteydessä päivystykseen jos oireet pahenevat tai eivät mene viikonlopun aikana ohi.

Romahdin. Itkin ja huusin yksin kotonani. Miksi minulta viedään kaikki ? Miksi olen aina se tapaus joka saa kaikki ihmeelliset oireet ? Olin toivonut niin paljon tuolta hoidolta. Että vihdoin joku auttaisi tähän musertavaan oloon. Että vihdoin en haluaisi joka päivä kuolla.
Olin vihainen, olen edelleen. Sain tämän tiedon eilen. Vieläkin tuntuu päässä oudolta ja pyörryttää. Olisin silti ollut valmis jatkamaan. Tarttumaan riskeistä huolimatta hoitoon jolta odotin niin paljon. Koska olin lukenut niin paljon hyviä kokemuksia, suurinosa potilaista hyötyy hoidosta, osa merkittävästi.

Olen raivoissani ja lamaantunut samaan aikaan. Miksi en sovi mihinkään ? Tuntuu että putoan näissä hoitoviidakoissa aina jonnekin väliin. Jonnekin joka ei hyödy mistään. Olen taistellut noin kaksikymmentä vuotta masennuksen kanssa. En jaksa enää ! En tunnu hyötyvän mistään. Miten tästäkin voin vielä nousta ? Tuntuu että koko maailma ympärilläni romahtaa. En näe mitään syytä jatkaa. Haluan pois. Liikaa pettymyksiä yhdelle elämälle. Jokainen väsyy lopulta taisteluunsa.

***

Haluan silti loppuun painottaa sitä että kyseessä oli ilmeisen harvinainen reaktio koska ylilääkäri ei ollut koskaan kuullut vastaavasta. En halua lietsoa pelkoa muille jotka ehkä harkitsevat kyseistä hoitoa. Suosittelen sitä. Olen vaan helvetin surullinen ja pettynyt ettei se sopinut minulle.

Pitkästä aikaa

Kuinka kysyykään voimia irrottautua lopullisesti jostain, jolle sydän haluaisi sanoa heti kyllä, mutta tiedät että kaikki kipeät heikosti arpeutuneet haavat vain alkaisi taas vuotaa. Kuinka haluaisit vain uskoa siihen kaikkeen hyvään mitä oli. Mutta ei. Ei enää. En pysty. Ja silti sattuu. En voi enää rikkoa itseäni. Minun täytyy olla vahva ja kävellä pois, ettei minun yli enää kävellä.

Aamukahvi ja uusi vuosikymmen, edellisestä tekstistä liikaa aikaa. Kadotin halun kirjoittamiseen. Ajelehdin vain päämäärättömänä. Vailla tarkoitusta.
Välillä jaksan elää ja nauttia. Hetkissä. Nauraa vedet silmissä.
Useimmin painun kohti pohjaa ja mietin kuinka monta vuotta vielä. Niin paljon elettyjä kipuja, kaoottisia ajanjaksoja joista ei meinannut hengissä selvitä. Vahvistivatko ne ? En tiedä, osittain. Välillä ei meinaa muistaa mistä kaikesta irti pääsi ja missä kaikessa tuli elettyä.
Kaaosten läpi kuljin ja päädyin tähän hiljaisuuteen joka tappaa hitaasti.

Jouduin hyväksymään asioita joita en enää voi saavuttaa ja se oli raskasta, vaikkakin tehtävä. Ei auta kliseet unelmien toteuttamisesta. Liian paljon aikaa ja vuosia mennyt, kipuja kerätty. Tähän pisteeseen jossa ei tunnu suurimman osan aikaa olevan yhtään mitään. En vieläkään löytänyt sitä välimaastoa, ääripäistä menin toisiin. En tiedä etsinkö sitä edes, oliko se edes mahdollista. Tähän jäin.

Muutaman kuukauden hermosärkyhelvetti on lukinnut minut lähes kaikeksi ajaksi kotiin. Jouduin taas tappelemaan hoidosta, vaikka luulin että viitisentoista vuotta riitti. Kun ei tarvinnut enää tapella psykiatrisesta hoidosta, tuli muuta. Jouduin taas todistelemaan ja menettämään malttini, raivostumaan keskellä päivystystä, yrittää pukea sisälläni olevaa huutoa sanoiksi. Sanottamaan sitä miltä tuntuu, ja kuinka vaikeaa se oli. Olin niin tottunut huutamaan asiani että sain jotain. Menemään äärimmäisyyksiin, tekemään äärimmäisyyksiä että minut kuultaisiin.

Jouduin eri syistä ambulanssiin kuin ennen ja muistan vieläkin sen kaiken mitä tunsin siinä. Katselin sitä liian tutuksi tullutta tilaa kuin itsestäni ulkopuolella. Hetken näin itseni makaamassa siinä hengettömänä, nieluputki henkitorvessa, taju poissa, paita leikattuna auki. Väsyneiden ensihoitajien ilmeet.
Ja sitten havahduin. Istun tässä tuolissa, elän ja hengitän, koskee mutta en näytä sitä. Muistot eivät unohdu silti. Ambulanssi ei tule koskaan olemaan enää paikka jossa en muistaisi sitä kaikkea kamalaa.

Kävin muutama vuosi sitten kokemusasiantuntijakoulutuksen että voisin hyödyntää sitä kaikkea mitä tapahtui, auttaa toisia. Kunnes tajusin melko pian etten pysty. En ole varmaan vieläkään siitä selviytynyt, en halua työskennellä niiden tapahtumien kanssa enää. Olen väsynyt tähän sairauden oireiden kanssa elämiseen. Ei minusta ole auttamaan. Minusta ei tullut Selviytyjää. En pysty valamaan uskoa ja tulevaisuutta rikkinäisiin ihmisiin, koska olen itsekin niin rikki. Olin siinäkin porukassa ulkopuolella. Katselin vain vierestä kun muut puhuivat vahvoina kokemuksistaan ja kertoivat miten siitä ja siitä selviytyä ja tajusin ettei minulla ole samaa kykyä seistä vahvana kokemusteni kanssa. Kaikki se sattuu vieläkin. Vertaistukiryhmätkin netissä tuntuvat nykyään saman toistolta, ja siltä etten kuulu niihinkään. Katselen ulkopuolelta kun toiset jaksavat vieläkin uskoa, menevät eteenpäin. Minä jäin tähän.

Yksinäisyys on tuntunut viime aikoina erityisen pahalta. Neljä seinää lukitsevat sisäänsä kipuilemaan fyysisesti ja psyykkisesti. Ja jos kivut antavat myöten, useimmiten en enää halua mennä mihinkään. Tai ei ole paikkaa minne mennä. Eikä tänne tule kukaan, juuri koskaan. Hengitän ja valun päivistä toisiin, jotenkin koko ajan kaiken ulkopuolella. Löydänkö koskaan paikkaani?
Tulisiko joku kylään herkemmin jos olisin toisenlainen. Jos näyttäisin itsestäni positiivisempaa puolta ulospäin. Jos olisin enemmän toisenlainen, laittaisin sosiaaliseen mediaan vaan hymykuvia ja positiivisia mietelauseita. Mutta se en ole minä ! Minä haluan näyttää aitouteni, jäädä sen kanssa vaikka kokonaan yksin.

On minulla muutama rakas ihminen, joista en voi tarpeeksi koskaan kiittää. Että jaksavat minua. Mutta kaikilla omat kiireensä, omat aikataulunsa, omat ristinsä kannettavana.

En tiedä mitä tälle blogilleni tapahtuu, kirjoitanko enää. Nyt vaan kuukausien jälkeen kun heräsin, oli liikaa lauseita mielessä jotka täytyi saada ulos.

Kuin valkeat koiperhoset

lipuivat rakastavaisten kanootit hämärissä

eroten, kohdaten, eroten ääneti.

Minä soudan yksin veneessäni.

Harmaa iltayö suhisi rannan metsästä,

apeanpunaisista pilvistä.

En tiedä mitä minä enemmällä elämällä.

Tänään oli lehden varjo lähempänä kuin ihminen

ja aallot itkivät kodittomuuttaan minussa.

Ne olivat lähellä, lähempänä kuin ihminen.

Olen elänyt ne kaikki, pilvet ja lehdet ja veden.

Mitä minä enemmällä elämällä.

Kaikki ne ovat sanomattoman kaukana.

-Solveig von Schoultz

Suom. Helena Anhava

Kohti pohjaa

Kontrastit muuttuvat vääriin suuntiin.
Valun kohti tuttua pohjaa jossa olen ollut niin kauan. Pyrkinyt ylös, räpiköinyt, painunut taas kohti pohjaa. Syvälle jonnekin jossa näen kaiken vain harmaana tai mustana.
Peilaan elämääni muihin. Löydän itseni juhannusaattona itkemästä peiton alta. Muistan taas miten vihaan juhlapyhiä.
Avaan sometilini ja jokainen päivitys saa itkemään. Mielessä pyörii lauseita Mitä minä tein niin väärin että kaikki meni näin, Miksi minua ei kutsuttu mihinkään, Miksi löydän itseni aina täältä missä vähiten halusin olla, Mikä minussa on vikana, Enkö yrittänyt tarpeeksi.

Tutut itsetuhoajatukset pyörivät mielessä. Monettako päivää jo, en jaksa laskea. Aamuisin kyyneleet tippuvat taas kahvimukiin.
Istuin yhtenä päivänä yksin rannalla enkä tuntenut minkäänlaista nautintoa. Uin eikä se tuntunut enää miltään. Lopulta huomasin tuijottavani tyhjyyteen ja huomasin kyyneleiden valuvan aurinkolasien alta. Rintaa alkoi puristaa ja paniikki pyrki sisältä ulos. Yhtäkkiä pakkasin tavarani ja hiekassa itkien puin hiekkaisia vaatteita päälle ja painelin puolijuoksulla kotiin.

Joka päivä tuttua ja kamalaa yksinäisyyttä. En kuulu tänne, koskaan kuulunutkaan. Muistot hakkaavat mieltäni vasaran iskujen lailla.

Tiivis hoitoni päättyi ja siten jouduin luopumaan viikottaisista keskusteluista. Kaiken täytyy loppua. Minä en ollut kuntouttamisen arvoinen. Minusta ei tullut mitään. Siksi en ansaitse enää hoitoakaan. Pärjää omillasi, jotenkin. Seurataan kerran kuukaudessa, ei ole muuta. Resurssit valuvat hukkaan kohdallasi. Psykani ei noita sanoja sanonut, mutta yhteiskunta sanoi. Huusi. Mene pois, ei sinusta mitään tule.
Lompakossa eläkekortti muistuttamassa siitä.

Kaikki tutut kliseet tuntuvat naurettavan typeriltä, jos edes naurattaisi.
Kyllä tämä tästä ohi menee, Paistaa se aurinko risukasaankin .... Paskat tämä ohi mene, mistä sen kukaan voi tietää? Ei tänne paista mikään.

Kirjoitan tätä vaikken löydä tästä mitään, oksennan ajatukseni, ne rumat ja synkät koska en osaa muutakaan. Kaikki on niin rumaa, kaikkialla. Oksettavan typerää, koko elämä. Minä. Tämä koti ja nämä seinät. Kaikki tuolla ulkomaailmassa. En löydä enää mitään. Heittäkää köyttä että pääsen tästä. Solmin siitä silmukan ja lopetan tämän.

Tämä teksti tuntuu julkaisukelvottomalta, mutten enää välitä.

Hyvästit vaarille

Raskaat ajat, menetys ja suru.

Ehkä tämä on kuitenkin sellainen suru, joka saa näkemään asiat eri tavoin. Tämä on elämään kuuluvaa kuolemaa. Tämä ei ole sairautta, ei mieleni synkkyyttä. Tämä on irti päästämistä, luopumista. Kuolevaisuuden näkemistä itsestä irrallaan.

Menetin rakkaan ja läheisen vaarini reilu kuukausi sitten.
Olin elänyt pitkiä jäähyväisiä jo muutaman vuoden. Alzheimer on hirveä sairaus. Siinä ihmisen menettää pala palalta, sitten lopulta kokonaan. Olin tiiviisti mukana vaarini hoidossa, näin läheltä taistelun sairautta vastaan.
Sitä monesti sanotaankin, että Alzheimer on omaisten sairaus ja niinhän se on. Se ei ehkä sairastuneelle itselleen ole niin paha vaan meille omaisille, jotka joudumme katsomaan läheltä kun sairastunut menee omiin maailmoihinsa, sairautensa harhoihin.

Minulla ei ollut omakohtaista kosketuspintaa muistisairauksiin ennen vaarini sairastumista. En koskaan voinut kuvitella kuinka raskasta se on. Olin toki lukenut muistisairauksista, mutta läheltä näkeminen ja kokeminen on kuitenkin aivan eri asia. Tavallaan koin kaiken vihan itse sairautta kohtaan jo vaarini eläessä. Kaiken ymmärtämättömyyden, avoimet kysymykset vailla vastausta. Ja kun vaari päästi lopullisesti irti elämästä, oli se tavallaan helpotus. Toki hirvittävä suru, mutta menetystä olimme kaikki läheiset kokeneet jo pitkään. Kun rakas ihminen menettää taitojaan yksi toisensa jälkeen. Sen jälkeen jää vain suru. Ei tarvitse enää kokea vihaa itse sairautta kohtaan koska se kaikki on jo läpikäyty. Asiat menivät näin eikä kukaan voinut sille mitään.

Sydän on ollut surusta rikki. Hautajaisissa itkin arkulla enkä saanut kukkienlaskussa sanottua muuta kun Hyvästi rakas vaari. Mutta kaikki oli jo sanottu hänen eläessään. Olen kiitollinen siitä että mitään ei jäänyt sanomatta tai tekemättä.

Ja kaiken sen jälkeen jokainen pieni murunen elämän hyviä hetkiä on tuntunut itkettävän kauniilta. Kontrasti ! Romahdan edelleen välillä ikävästä ja surusta, painaudun peiton alle itkemään. Mutta olen myös löytänyt hymyä kasvoiltani meren aalloissa ja rakkaiden ihmisten lähellä. Vaarini oli aina niin täynnä elämää, että ehkä hän jätti minulle sen, että osaan ottaa edes pienen osan siitä mukaan omaan elämääni. Tarttua hetkeen. Hän kulkee aina sydämessäni mukana.

Kirjoitin vaarilleni "kirjeen" jonka liitän tähän loppuun.

Rakas vaari, minulla on sydäntä raastava ikävä sinua. Tänään se iski tajuntaani. Että se ihminen, jolle riitin omana itsenäni, on poissa. Se lähes ainut ihminen, joka ei vaatinut minulta yhtään enempää tai vähempää kun mitä olen. Olit minulle enemmän kun pelkkä vaari. Olit ystäväni, puolustajani, kannustajani, auttajani, esikuvani, niin rakas ja läheinen. Minä en meinaa kestää ajatusta siitä, etten voi tulla enää katsomaan sinua hoitopaikkaasi jossa iloisesti vilkutit nähdessäni minut. Sinä et ole enää siellä. Olet ikuisesti poissa.


En koskaan unohda niitä kertoja, kun puolustit minua, kun näytit kaikille että minä olen muutakin kun rikkinäinen ja sairas. Toit esiin vahvuuksiani paikoissa joissa ylistettiin muiden saavutuksia. Tiesit aina sanomattakin etten kuulu joukkoon. Huomasit minut. Aina ja kaikkialla. Sinä olit apunani kun olin vailla asuntoa, tai kun jouduin sairaalaan, olit yleensä ainoana ja ensimmäisenä katsomassa minua. Muistan yhden myöhäisen illan kun sain leikkauksen jälkeisiä komplikaatioita ja lähdit viemään minua sairaalaan. Kukaan muu ei sitä olisi voinut tehdä. Sinä autoit ja toivon, että ymmärsit kuinka kiitollinen olen siitä kaikesta.

En ollut aina paras lapsenlapsi ja meilläkin oli erimielisyytemme, mutta kaikesta selvisimme ja pääsimme ymmärrykseen. Sinä halusit ymmärtää. Sitä arvostin sinussa eniten. Vaikka olit nähnyt sodat ja murheellisimmat tragediat. Et koskaan enää viimeisinä vuosinasi kyseenalaistanut sairauttani tai rikkonaisuuttani vaan hyväksyit ja otit minut aina avosylin vastaan kaikkialla. Olin aina tervetullut luoksesi. Ja sinä hymyilit ainaista hymyäsi.


Toivon että pystyin antamaan siitä edes vähän takaisin. Kun sairastuit, oli minulle itsestäänselvää auttaa sinua. Se ei ollut koskaan velvollisuus vaan puhdas halu auttaa ja antaa takaisin edes pieni murunen siitä mitä teit eläessäsi minun eteeni. Toivon että pystyin tuomaan sinulle turvaa niillä ambulanssi- ja päivystyskäynneillä kun olit hädissäsi mutta et koskaan halunnut valittaa mistään. Yritin aistia mitä voin hyväksesi tehdä ja vaatia sen minkä voin. Kahtena viimeisenä päivänäsi olit niin hauras ja kipeä, että järjellä tajusin että minun täytyy päästää irti. Olit sairautesi vuoksi puolustuskyvytön joten toivon että pystyin tehdä kaikkeni puolustaakseni sinua. Huomasin ilmeistäsi ja eleistäsi kivun määrän ja kun en ensimmäisellä vaatimisella saanut sinulle lisää kipulääkettä, tein sen uudelleen. Ja siten että varmasti sinut saatiin kivuttomaksi. Sen halusin sinulle tehdä. Siitä olen itselleni ikuisesti kiitollinen.


Muistan vieläkin hengityksesi ja kehosi heikkenemisen. Sen kun päästit viimeisillä voimillasi viimeisestä taistelutahdostasi irti ja lähdit. Se oli sinun näköinen lähtö. Kaiken surun keskellä yritän lohduttautua sillä että olet nyt kivuista vapaa, sinun ei tarvinnut kärsiä kauan.


Sinä annoit minulle niin paljon, etkä koskaan vaatinut mitään takaisin. Minulla on uskomaton määrä kauniita muistoja joita voin kantaa sydämessäni. Yritän lohduttautua niillä kun ikävä meinaa hukuttaa minut elämän tuskaan. Sinä elit täysillä jokaisen päivän vanhuudestasi ja sairaudestasi huolimatta. Jokaisen pitäisi ottaa oppia sinun asenteestasi. Olit monella tapaa erilainen luonteeltasi kun minä, mutta se ei haitannut välejämme. Olit esikuvani, ihminen jolta yritin ottaa opikseen niin paljon kun pystyin. Ja aion ottaa.


Minä en tiedä missä nyt olet, mutta sydämessäni toivon, että olet kivuista vapaa jossakin jossa on ikuinen rakennusprojekti ja paljon työkaluja sinulle joka aina halusit tehdä käsilläsi jotain etkä pysynyt aloillasi. Sinä, vaari, pysyt aina sydämessäni, eikä rakkauteni sinuun koskaan kuole. 

***

Lopussa

Makaan sohvalla liikkumattomana. Kuulen ulkoota autojen ääniä, pienien lapsien kiljahduksia. Rapussa kolahtaa ovet. Ihmiset lähtevät kauniiseen ulkoilmaan.
Minä vedän verhoja enemmän kiinni. Poistan jokaisen valojuovan joka yrittää pyrkiä sisään. Yhtäkkiä ajatuksia ja lauseita on liikaa. Nousen ylös, kuin viimeisin voimin.
Olen niin väsynyt.
Silmät itkusta turvonneina. Haluaisin vain nukkua, mutten pysty. Tulen koneelle. On pakko saada nämä ajatukset ulos.

Kun näin hetken elämää, joka oli joskus minunkin, ja tipahdin siitä, kykenemättömänä siihen, vajosin syvälle. Jonnekin todella syvälle.
Mietin kauan ottaako riski ja kokeilla pystynkö minä. Otin riskin. Se hetki kun pystyin, oli liian ohikiitävä. Siinä oli hetken hyvä. Toisessa hetkessä tunsin ahdistukseni joka solullani. En pysty tähän, ei, ei enää. Älkää tulko ja näyttäkö minulle enää sitä minkä jo menetin kauan aikaa sitten.
Työnnän sen pois. Olen juurtunut suruuni. Ei minussa ole enää muuta.
Ettekä te ymmärrä minua ! Kukaan !

Poltan tupakkaa ja mietin tuttuja ajatuksia. Harmi kun parveke on niin matalalla. Juoksisinko tuon ohimenevän auton alle. Jaksaisinko kävellä metrolaiturille odottamaan seuraavaa metroa jonka alle mennä. Sitoisinko itseni kivireppuun ja hyppäisin mereen. Olisiko lääkekaapissani tarpeeksi lääkkeitä. Mistä saisin köyttä. Antakaa minulle jotain, tuokaa pullossa myrkkyä. Haluan loppua.
Ei, ei enää. Ei näitä tunteita. Ei yrityksiä kohti elämää. En pysty tähän.

En löydä enää mistään mitään. Tämä teksti joka käsistäni tulee, tulee suoraan tämänhetkisistä ajatuksistani. En jaksa oikolukea, en korjata, en hävetä, en poistaa.

Minusta ei ole mihinkään. Mielessäni pyörivät kuvat minusta itsestäni verisissä lammikoissa, hengettömänä hukkuneena meren aaltoihin, käsi sinertävänä viimeisessä puristuksessa, kaulassa jälkiä. Edes se mitä tapahtuu sitten, ei pelota enää.

Miksi ne kaikki ambulanssit tuli aikanaan ajoissa, miksi ne kaikki ihmiset pelastivat minut vain tullakseni tällaiseksi, ihmisraunioksi, vailla elämää johon pystyä.

Minä en tahdo mitään enää. En ainuttakaan kättä johon koskea, en ainuttakaan halausta, en ainuttakaan hetkeä.
Antakaa minun mennä pois. Onnistua, edes siinä viimeisessä.

Sanavirtaa

Minä vihaan epävakautta itsessäni.
Minä en löydä tästä mitään hyvää. Joskus sairaudesta joku löytää jotain hyvää, jotain minkä vuoksi joku asia näyttää paremmalta. Kontrasti. Tässä ei ole sitä. Tai en ainakaan näe. Minä vihaan tätä kirottua häiriötä. Ei kai sitä sairaudeksi lasketakaan. Tätä ikuista mukanani kulkevaa leimaa. Kuin tatuoituna otsaani.

Jos aiempina vuosina oli eri tavoin kaaosta, nyt on taas, toisella tapaa.
Muistutan itseäni siitä, etten enää mene osastolta toiselle tai kuormita päivystyspoliklinikoita, en makaa lääkehiilet suussa ensiavuissa tai makaa ambulanssissa tuskaani huutaen ties kuinka monetta kertaa. En istu poliisiauton takaosassa tai putkassa.
Mutta rimpuilen edelleen, kuin jonkun mustan raivon vallassa. Sotken kaiken mihin kosken. Voinko vedota epävakauteen, kun siitäkin aina huomautetaan? Olenko yksinkertaisesti vain paha ihminen, eksyksissä, osaamatta elää. Kuolemaa hapuillen. Rauhaa vailla. Muistan yhden laulun sanat jotka tulee mieleen, jota hoin joskus niin paljon koska se kiteyttää tätä kaikkea.

"Kuin kuolemaa etsii hän seurakseen 
ei vain rauhaa saapumaan saa itselleen"

Tavallaan kaikki jatkuu samana, vaikkei kuitenkaan. Keinot vaihtuu, mutta ajatukset pysyvät samoina. Tämä ajatuskehä, vuosikaudet jatkuneena, tukahduttaa.
En tee tätä tahallani, ajattele näin, toimi näin, mutta onko väliä edes sanoa sitä. Lopulta jää todella yksin. Ja on helppo jäädä. Vaikka ei aina haluaisi.
Näiden seinien sisällä saan olla oma rikkonainen itseni, ei tarvitse pettyä, altistaa itseäni uusille ja uusille kriiseille. Mutta ei myöskään kokea, elää, kuulua mihinkään.

Se tyhjyys ei kuitenkaan häviä. Se kulkee ammottavana varjona mukana, minne vain menenkään. Ja se ettei kuulu mihinkään. On nuo toiset, ja minä. Ei koskaan me. Ei mikään porukka, mikään joukko mihin kuulua.

Istun hiljaa ja tuijotan, yritän välillä hymähtää jollekin, etten näyttäisi niin synkältä. Mutta kuitenkin kuin omassa maailmassani kaikkialla. Huomaan ihmisten katseet, näen tai kuvittelen että he haluavat että poistuisin.
Vaikea ajatella vuosien takaisia aikoja, jolloin hämärästi muistan, joskus olleeni se porukan äänekkäin. Mieleeni nousevat jotkut yksittäiset muistot ja porukat jossa olin se naurava, jotenkin esillä, en liikaa, mutta kuitenkin. Ehkä joskus liikaakin. Vaikea muistaa. En voi kuvitella enää sellaista.

Ristiriita. Tavallaan halu kuulua johonkin, tavallaan ei. Missään ei ole hyvä. Ei täällä, tässä. Ei ulkona, ulkopuolella.

Käytän edelleen samoja sanoja ilmaista pahaa oloani. En tiedä muusta. Yritän opetella. Vaihtaa sanamuotoja. Ei vastakaikua. He näkevät minussa edelleen sen saman, on samantekevää miten sanon. Enhän voi muuttua, vaikka yritän.
En näe sitä mitä psykiatrini näkee. Hän puhuu aina siitä kuinka tunnistan tunteeni paremmin, osaan analysoida tilanteita ja tunteitani. Kuuntelen kuin ulkopuolelta, en tunnista itseäni.

Etsin rauhaa itsestäni, jotain sisäistä tasapainoa, ja mietin löydänkö sitä koskaan. Tulenko aina olemaan tämä, tällainen. Millainen haluaisin olla, en edes tiedä. Olen yrittänyt niin paljon. Nousta. Jatkaa. Taistella. Pudota uudestaan. Nousta taas.
Luovutanko, vai kurkotanko elämää kohti vielä kerran. Kerään sirpaleet, pystynkö rakentamaan enää uutta. Hyväksyn sen että ehjää ei enää saa. Mutta edes säröillään olevaa, jotain uutta.
Kliseet pyörivät päässä, "Niin kauan kun on elämää, on myös toivoa", onko todella. Minullekin?

Tämä teksti on yhtä sekava kun mieleni, enkä alunperin edes tiennyt mistä kirjoittaa. Aiheet loppuvat. Ei ole mistä ammentaa uutta.
Kaipaan kuitenkin niitä aikoja kun kirjoitin niin paljon, yöt läpeensä.
Muistan ne yöt, kun useinmiten kirjoitusmusiikkinani oli Anathema ja kirjoitin niin että lopulta käsiin koski. Pelkään että menetän tämänkin. Sanat. Kirjoittamisen. Siksi yritän.
Kirjoittamista.
Muusta en tiedä.