Väsyin niin että ajattelen että jos onnistuisin tällä kertaa. Oli varma suunnitelma, jota pyörittelin päässäni monta viikkoa. Ja sitten yhtenä iltana toteutin sen. Siemailin viiniä yksinäisyyteeni ja suruuni, mielessä kuukausien tuska joka ei jätä hetkeksikään rauhaan. Ajattelin että ei tämä enää voi jatkua. En anna sen jatkua.
Kaikki ne asiat joiden vuoksi vielä hengitän päivästä toiseen, valui pois. Valuin tyhjyyteen jossa en ajatellut enää minkään olevan mahdollista. Paitsi pakoreittini.
Mutta jokainen kerta sama pelko hiipii mieleen vaikka teon toteutuksen hetkellä olisinkin varma asiasta. Olen jäänyt siihen kiinni. Tai sitten syvällä sisimmässäni asuu pienenpieni toivo jota en näe. Mutta tulee niinä hetkinä lopulta pilaamaan suunnitelmani.
Itkin ja nielin pillereitä. Sydämen sykkeeni rauhoittajia. Halusin koko sydämeni pysähtyvän. Henkisesti tunnen olevani jo kuollut, minun tarkoitukseni oli enää sammuttaa sydämeni, hengitykseni, verenkiertoni. Kaikki joka pitää minua täällä vielä.
Ja taas pelko. Paniikki. Ei, en minä pysty. Jos se onkin pahempaa, jos minä en onnistu, jos jään koomaan, vihannekseksi toisten armoille.
Itse en apua pystynyt soittamaan. Pystyin vain soittamaan hyvästit eräälle, ja samalla tiesin että hän ehkä soittaa avun. Toivoin että ei soittaisi, tai että apu viivästyisi, tuho olisi jo tehty. Riskillä mennään. Josko vahingossa onnistunkin. Siihen toivoon tartuin. Turhaan.
Kohta oli sinipukuisia täällä. Ja sitten valkopukuisia. Askeleet horjui, lääkkeet vaikutti, tuskin pysyin pystyssä. Sen muistan. En kaikkea muuta. Ja taas ambulanssi. Taas sama itku.
Suoneen runnotaan kanyylia joka ei meinaa mennä eikä menekkään. Vasta sairaalassa. Nesteitä. Ja kohta se sama musta litku. Hiiliä huulissa, naamassa, juon vaikka olen oksentaa. On pakko. Muuten nenämahaletku. Sen kaiken niin jo muistaen. Sydänfilmiä ja sydänmonitoria, valvontahuoneen loppumaton meteli. Joku rimpuilee viereisessä sängyssä sidottuna sänkyyn kiinni.
Antakaa minun kuolla.
Mutta ette anna, koska se on teidän tehtävänne.
Valvovat sydämenrytmiä joka laskee tasaisesti, mutta kohta taas nousee.
Ja se kamala aamu. Kun tiedät jo mitä tapahtuu. Joudut odottamaan loputtomalta tuntuvan ajan psykiatrin konsultaatiota. Puhua samat sanat ja lauseet kun niin monta kertaa.
Mutta hän tuntuu välittävältä. En ole tuntenut sellaista aikoihin. Hoitoni on ollut suoraan sanoen surkeaa. En tule polin hoitajani kanssa toimeen ollenkaan. Kukaan ei kuuntele. Ja nyt siellä sairaalan valvontahuoneessa kuuntelivat. Se tuntui niin oudolta pitkästä aikaa että herkistyin monta kertaa kyyneliin vain siksi että kaikkien näiden samojen kertojen jälkeen joku vielä välittää. Sanoo asioita joita ei enää odottanut kuulevan. Menen täysin hämilleni. Mutta ne välittämiset jää sinne. Se ei paljoa auta jatkoon. Myöhemmin samalla viikolla sen jo huomaan.
Jälkeenpäin mietin että huusinko hätääni, sitä ettei kukaan kuuntele, ettei ole kiinnostunut. Halusinko teollani kertoa kuinka paha olo on, että nähkää ja kuulkaa, ette te muuten kuule ellen minä taas toimi näin ! Mutta ei he kuule sittenkään. Täysin turhaa.
Vai halusinko kokonaan pois. Miksi soitin sen puhelun?
Nyt kaduttaa. Kaduttaa helvetisti. Ei se, että otin yliannoksen lääkkeitäni, vaan se etten vienyt sitä loppuun. Oli hyvä mahdollisuus kuolla. Vaarallisia lääkkeitä yliannosteltuna.
Ja taas kaikki on kuten ei olisi mitään tapahtunutkaan. Päivät jatkavat samaa tasaisen tappavaa kiertokulkuaan. Aamut tuntuvat päivä päivältä pahemmilta. Kyyneleet tippuvat kahvimukiin.
Toistan päivittäin samaa rytmiä, joka käsittää kokoaikaista kotona oloa yksin.
Levotonta olemista, yölläkään en saa rauhaa. Painajaisia ja jatkuvaa heräilyä.
En osaa enää muuta. En halua enää muuta. Onko jossain ulkona maailma mihin minun pitäisi haluta ?
Istun parvekkeella ja katselen ohikulkevia ihmisiä (jotka onneksi eivät näe kunnolla minua) ja mietin mikä pitää heidät elämässään, mitä varten kiirehtivät paikasta toiseen toimittaen asioitaan, elävät elämiään. Mistä löytävät voimansa, tarkoituksensa. Vai toimivatko vain vailla tarkoitusta.
Kuinka moni ohikulkevista ajattelee joskus kuolemaa.
Minä kadotin kaiken tarkoituksen jo aikaa sitten. Miksi ihmeessä olen vielä täällä?
Liian väsynyt elämään, liian väsynyt kuolemaan. Jäin siihen välille josta en enää pääse pois.
Voin vain toivoa että jonain päivänä siirtyisin jompaan kumpaan suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti