Kesän synkät hetket

Kesä lähenee loppuaan. Raskas, synkkä kesä. Eikä omalla kohdallani pelkästään säiden puolesta. Itseasiassa sateet ja viileys on juuri sitä mitä olen halunnut. Välillä pysähdyn miettimään että ihan unessa tässä on menty. Kesästä ei jäänyt mieleen mitään. Muuta kuin Meilahti.

Viimeisen kirjoituksen jälkeen kesäkuun lopulla päädyin vielä toistamiseen Meilahteen. Ja sillä kertaa hengityskoneeseen asti. Pelko heräsi, että taasko tämä alkaa. Jatkuvat lääkeyliannostukset olivat aikanaan osa elämää, ei enää pitkään aikaan.
Tuon jälkeen lääkäritapaamiset ovat tiivistyneet. Mietinkin usein, että tätäkö se nykypäivänä on. Kaksi vakavaa lääkeyliannostusta, toisessa yö hengityskoneessa, ennenkuin hoidossani alkavat huolestua.
Sitä oloa ei oikein voi edes kuvailla, kun heräsin Meilahdesta hengitysputki kurkussa ja nenämahaletku nenässä, kädet täynnä neuloja ja letkuja, vaipoissa ja katetreissa, lattialla rikkileikattu paitani. Mukanani ei ollut kännykkää, ei avaimia, ei takkia, ei kenkiä, ei mitään.
Sama lääkäri kun aiemminkin, hänen ilmeestään näki selvästi mitä hän ajatteli. 
Palasin sieltäkin kuitenkin seuraavana päivänä kotiin. Ehdottivat osastoa, ja minä tiesin ettei se enää auta. Pakkohoitoon ei ollut perusteita.

Tuon jälkeen tajusin että vaikka en ole varma Voxran vaikutuksista lääkeyliannostuksiini, en kyseistä lääkettä voi enää syödä. Siltä varalta että on. Halusin kuolla, petyin kun en kuollut. Mutta tuota rumbaa päivystyksissä letkuissa en enää jaksa. Voxra sai jäädä.
Vaikka jokin aika sitten päätin ettei enää yhtäkään uutta lääkekokeilua, tajusin taas etten ilmankaan voi olla, ja kaikki kokeillut lääkkeet tuntuivat huonoilta vaihtoehdoilta aloittaa uudestaan. Päädyin aloittamaan äskettäin markkinoille tulleen lääkkeen Brintellixin.
Odotinko siltä mitään ? Kai jossain sisälläni oli varovainen toivo uudesta lääkkeestä. Josko tämä. Lääkäri sanoi ne samat sanat jotka olen kuullut jo yli kymmenen vuotta, että jotkut potilaat joutuvat käymään läpi kymmeniä lääkkeitä ennenkuin löytyy toimiva. En uskonut, taaskaan. Ja hyvä etten uskonut. Vältyin pettymyksiltä.
Ei tunnu miltään tämän vaikutus. Ei haittavaikutuksia, ei hyötyjä. Huomenna silti nostan annosta, koska niin neuvottiin tekemään, enkä jaksa tapella vastaan, eikä toisaalta ole mitään menetettävääkään, vaikka lääkkeen hinta onkin kallis.

Kuva ja runo = Kun sanat riittävät

 Kesä on mennyt lähes kokonaan sisällä. Vaikka itse en sateita tai viileyttä pelkää, päinvastoin, ja nimenomaan halu ulos tulee viileinä päivinä, niin kaikki on silti jäänyt vain ajatuksen tasolle. En pääse täältä mihinkään. Oli suunnitelmia, ainahan niitä on. Merenrantaviinittelyt, valokuvaamiset, paikat joissa käydä. Vaan missä kävin ? Kerran poistuin pääkaupunkiseudulta vanhemmilleni pariksi päiväksi (joka oli raskasta), kerran kävin meressä uimassa, kerran istuin merenrannalla ystävän kanssa viiniä lipittelemässä.

Syksy saapuu. Kaunis syksy. Yleensä helpoimpia vuodenaikoja olojen puolesta, mutta enää ei voi sanoa niin. Ei mitään odotettavaa, miltään vuodenajalta.

Liian helppoa jäädä kotiin, näiden seinien sisälle yksin. Toisaalta olen myös tajunnut yksinäisyyteni, vaikka haluaisi mennä johonkin, seuraa harvoin on. Seinät kaatuu päälle, jään niiden alle kun en osaa poiskaan lähteä. Olen tuskastumiseen asti turhautunut tähän tilanteeseen. Pahimpina ahdistuksen hetkenä mietin kuumeisesti muutosta. Kuitenkin liian usein olen liian väsynyt ja lamaantunut muuttamaan mitään. Mitä alkaisin tekemään, mihin suuntaisin vähäiset voimani ? Onko minulle tässä maailmassa enää mitään ? Voisinko enää nauttia mistään ? 
Silloin kun en ole liiallisen lamaantunut, pyörittelen noita kysymyksiä päässäni. Onko enää mitään, mitään minkä vuoksi elää ? 
On vaikea nähdä kärsimykseltään elämää.

"Annan kaiken voimani, kaiken valtani sinulle. Piirrä minulle ääriviivat. Pelasta minut tai yhtä hyvin hajota, hajota kokonaan. Tapa minut." - Riikka Pulkkinen/Raja