Ärsyttävän avoin

Avoimuudella on hintansa.
Tällä en viittaa pelkästään edelliseen blogitekstiini, vaan aihe kumpusi vuosien kokemuksista.
Kuinka monta kertaa joku on poistanut facebook-kavereista ja heittänyt estolistalle, syynä usein se etteivät jaksa lukea negatiivisia päivityksiäni, elämäni purkamista profiilissani.
Minulla ei ole mitään tarvetta haalia satoja facebook-kavereita ja kaunistella sairauden täyttämää elämääni.
En halua antaa valheellista ja siloteltua kuvaa mistään. En kaipaa ihmisten hyväksyntää olemalla jotain muuta mitä en ole.

Jokaisella on oma tapansa olla sosiaalisessa mediassa. Se suotakoot kaikille. Varmasti heilläkin on syynsä, jotka jättävät avautumiset muualle. Kukin tyylillään.
Oma elämäni rajoittuu hyvin pitkälti neljän seinän sisälle. Ei ole montaa ihmissuhdetta näiden seinien ulkopuolella. Ei ole halua tutustua ihmisiin ja olemassa olevat suhteetkin on vaikea ylläpitää. Usein jään mieluummin kotiin kun lähden minnekään.

Tuon edellisen tekstin jälkeen ihmiset ovat olleet hiljaisempia, näen tai ainakin luulen näkeväni sanomattomat asiat joita mielessään pyörittävät. Jos ei blogitekstistäni niin ainakin avautumisistani omassa facebook-profiilissani. Kaveripiirini facebookissa on pieni ja sellaisena saa pysyäkin. Sosiaalinen media on monelle yksinäiselle ja erakoituneelle se ainoa väylä tuoda ajatuksiaan julki.

Minulla ei ole juuri tehtävää täällä maailmassa. Olen sairauteni vanki, kykenemätön työhön tai juuri mihinkään kodin ulkopuoliseen maailmaan.
Kirjoittaminen on henkireikä ja voimavara jota ilman en voi elää.

On heikot hetket. On vähän vahvemmat hetket. Viime päivien heikkoina hetkinä olen parkunut sohvannurkassa vihaten itseäni ja ollut poistaa koko blogini. Ja sitten on tullut vahvemmat hetket joina olen ollut äärimmäisen kiitollinen jokaisesta tykkäyksestä, kommentista ja jaosta jotka tulivat edelliseen blogitekstiini.

En kirjoita blogia haaliakseni sadoittain lukijakuntaa.
Aloitin blogini kirjoittamisen, ja kirjoitan edelleen lähinnä itseäni varten, mutta myöhemmin tärkeäksi on muodostunut myös avoimuus mielenterveysongelmiin liittyen.
Riittää että jos sanomani saa edes yhden ihmisen ajattelemaan ja olla häpeämättä sairauttaan, tämä kannattaa, sen lisäksi että kirjoittaminen on itseäni varten tärkeä, jollei ainut voimavara.

Eilisen lääkäritapaamisen (jossa oli mukana perheenjäseneni) jäljiltä kuljin sumussa koko päivän. Tapaaminen oli hyvä, mutta se aukaisi mielessä muistoja joiden luulin olevan vaikuttamatta nykyhetkeen. Luulin käsitelleeni ja unohtaneeni, muistiaukot oli valtavia.
"Iloinen ja sosiaalinen lapsi mutta teini-iässä kaikki muuttui" , sai mieleni blokit avautumaan ja matkalla lääkäristä kotiin tärisin. Kaivoin myöhemmin illalla esiin teini-iän päiväkirjani, ja vaikken lukenut lukuisista päiväkirjoista kun yhden, muistin liikaa.
Siellä ne tapahtumat oli, ilman suurempia tunnereaktioita, kuin olisi luetellut tekemisiään ja syömisiään, mutta tunteet puskevat nyt voimalla päälle.
Mieli ymmärsi liikaa yhtymäkohtia ja vaikka se hajotti minut palasiksi, niiden tajuaminen on ehkä tärkeintä pitkään aikaan. 
Viha itseäni kohtaan muuttui hetkeksi vihaksi toista ihmistä kohtaan.

Nyt ei ole kuitenkaan oikea hetki alkaa niistä enempää tässä avautumaan.


Kamppailen edelleen kahden puoleni kanssa, mutta niin kauan kun näen edes väläyksiä vahvemmasta puolestani, siitä puolesta jonka takia olen vielä elossa, jaksan hengittää.