Kipuja ja traumoja

Kriisistä kriisiin, kivusta kipuun. Vuodesta toiseen, ajelehdin, tätä samaa kiertokulkua. Välitilassa. Elämän ja kuoleman välissä. Liian väsynyt elämään, liian väsynyt kuolemaan. Liian pelokas elämään, liian pelokas kuolemaan.

Ei ole hengähdystaukoja. Vaikka tavallaan hengitän vapaasti koko ajan. Silti en. Aikaa on. Maata sohvalla ja tuijottaa samoja seiniä. Pyöritellä päässäni päivien kiertokulkua, masennuksen umpikujaa. Hengittää. Mutta silti tuntuu etten saa henkeä. Koko ajan uusi kriisi. Uusi kipu. Uusi tilanne.

Henkinen kipuni ei ilmeisesti riittänyt. Sain taakakseni vielä fyysisenkin. Olen rampannut lääkärissä neljä kertaa saamatta kunnon apua. Kun tiedoissa lukee mielenterveyspotilas, mielialalääkityksen vallassa, on suhtautuminen heti erilaista. Eivät ota todesta. Ja olen vaatinut väsymykseen asti. Vaikken ehkä edes ole kun sen yhden kerran kun kipu oli niin kova että menin ilman vastaanottoaikaa terveyskeskuksen luukulle ja sanoin etten enää kestä. Etten lähde täältä ennen kun tapaan lääkärin. Tapasin.
Olen saanut vaan ympäripyöreitä vastauksia. Samaa jankutusta siitä että kyllä se ohi menee. Mistä he sen tietävät?

Hoidossani ollaan käsitelty paljon lapsuuttani ja varhaisnuoruuttani. Olen sukeltanut niihin kipeisiin muistoihin, johon ei lääkärini mukaan ole edes tunnesidettä. Ja uuden diagnoosin epäilys siitäkin. Dissosiaatiohäiriö.

Traumoja on, vaikka en ole koskaan ajatellut että on. Kai ne on jossain niin syvällä etten ymmärrä enkä muista.
Pölyttyneet päiväkirjat kouluajoilta olen nostanut esiin ja ajoittain lukenut. Siellä niitä asioita lukee. Kipeitä asioita kirjoitettuna teinin tavoin, lueteltuna, ilman suurempia tunteita.
Näitä muistoja olen muistanut nyt ajoittain. Tunteet purkautuvat välillä. Suunnaton raivo.

Miksi teit minulle mitä teit ? Mietitkö koskaan mitä minulle teit? Miksi rikoit minut? Olisinko näin rikki ilman tekojasi?

Lukemattomia kysymyksiä ilman vastauksia. En koskaan tule saamaan niihin vastauksia.
Hän elää jossain, ehkä onnellisena, ehkä miettimättä mitä minulle teki.
Jätti ikuiset arvet, ryösti ehkä teoillaan kaiken luottamukseni maailmaan ja ihmisiin. Rikkoi nuoren sydämeni pahemmin kuin kukaan.
Olen aina ajatellut, että ei se niin pahaa ollut.
Pyöränkumien puhkomista. Tappouhkauksia. Kouludiskoissa hakkaamista. Päähän potkimista. Hiuksista repimistä. Jatkuvaa pelkoa.
Eihän se mitään pahaa ollut. Kunnes lääkärini katsoi minua silmiin kun luettelin päiväkirjamuistojani ja sanoi minulle että Sinä olet kokenut todella julmaa väkivaltaa.
Niin, niin olen. Nyt tajuan sen. En ehkä kuitenkaan vielä tunne sitä.

Kaikkien muistojen ja kipujeni keskellä olen myös kokenut suunnatonta surua. Olen lyhyessä ajassa menettänyt kaksi tärkeää ihmissuhdetta ja ne ovat jatkuvasti mielessä. Ja kun kipua ja surua on, tulee aiemmatkin surut mieleen. Olen surrut ja muistellut paljon kuollutta rakastani ja kaikki muistot ovat tulleet taas todella pintaan. Monet tapahtumat menneiltä vuosilta.
Olen osittain jäänyt koko menneisyyteeni kiinni. Niin paljon on tapahtunut. Ehkä lamaannuin kaiken sen jälkeen mitä tapahtui ja mitä kävin läpi ja siksi elämä on nyt mitä on. Tapahtui niin paljon niin lyhyessä ajassa. Kaipaanko niihin aikoihin ? Kieltämättä joskus. Vaikka elämäni oli silloin pelkkää kaaosta ja rimpuilua, sekin tuntuu paremmalta kun tämä loputon tyhjyys ja hiljaisuus.
Niitäkin muistoja olen lukenut, on paljon päiväkirjamerkintöjä. Ei ole tarvinnut lukea kun muutama teksti kun olen ollut sanaton siitä millaista elämä oli silloin. Millainen olin. Oli kuin joku voimakas repivä voima veti minua ja sai minut elämään jatkuvassa kaaoksessa.

Nyt kun elän tässä hetkessä, ja osittain niissä menneisyyden muistoissa, tässä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, taustameluna vaan surullinen musiikki ja jyskyttävä kipu, mietin että olisinpa kuollut silloin kun se niin lähellä monesti oli.
Joka kerran jälkeen rikkinäisempänä nousin, vaikken olisi halunnut.

Ja putosin tähän välitilaan josta en enää pääse pois.