Infuusio loppui ja pienen lepohetken jälkeen sain nousta sängystä. Tuntui ihan hyvältä.
Olin tehnyt pitkän matkan tuohon sairaalan huoneeseen saamaan tuota hoitoa. Olin toivonut, odottanut, pelännyt. Mutta ennen kaikkea toivonut. Olin lukenut ensimmäistä kertaa ketamiinihoidosta jo noin neljä vuotta sitten. Noin kolme vuotta sitten kysyin mahdollisuudestani tuohon hoitoon ensimmäistä kertaa. Psykiatrini ei suositellut sitä, mutta kysyi varmuuden vuoksi hoitoyksiköstä sopisinko kyseiseen hoitoon. Silloin kriteerit sen saamiseen oli tiukemmat ja aiempi psykoottisuus yli kymmenen vuotta sitten esti sen. Petyin. Unohdin koko hoidon kunnes tänä syksynä psykiatrini ehdotti sitä, oli kuullut kriteerien vähän muuttuneen ja sanoi että saattaisin päästä siihen.
Siinä oli kuitenkin riskejä. Minun kohdallani riskit liittyivät etupäässä siihen kestäisinkö sen jos mieliala kohenisi mutta hoidon lyhytvaikutteisuuden vuoksi romahtaisi lopulta, painuisinko yhä syvemmälle masennukseen? Ja tietysti hoitoon liittyvät muut riskit. Mutta kaikessa on riskinsä. Masennus on pahimmillaan tappava sairaus.
Ketamiini-infuusiota käytetään nimenomaan lääkeresistenttiin depressioon joka minulla on. Olen syönyt elämäni aikana kymmeniä eri lääkkeitä saamatta niistä vastetta, kokeillut myös ect-hoitoa usean sarjan verran saamatta siitäkään merkittävää hoitovastetta.
Lähete tehtiin lokakuussa ja odotin liki kolme kuukautta ennenkun sain puhelun että hoito alkaisi. Kävin tarvittavissa kokeissa ennen hoitoa. Pelotti todella paljon, mutta olin toiveikas. Ehkä liiankin. Kun on niin syvällä vaikeassa masennuksessa, jokainen toivo ja oljenkorsi tuntuu siltä että niihin haluaa tarttua vimmatusti. Kuin uisi syvällä mustassa meressä ja tarttuisi jokaiseen pelastusrenkaaseen kuin viimeiseen.
Pelkäsin itsekin eniten sitä etten kestäisi tehon hiipumista. Olin melko varma että hyödyn hoidosta edes lyhytaikaisesti. En ollut edes kuvitellut tällaista vaihtoehtoa mitä minulle kävi.
Ystäväni oli saattajana mukana hoidossa, josta olen todella kiitollinen. Sain sen takia lähteä hoidon jälkeen melko pian kotiin. Olo oli vähän hutera ja väsynyt mutta henkisesti tuntui hyvältä. Tunsin myös fyysisesti etovaa oloa mutta kaikki se oli varsin lievää.
Muistan kun istuin ystäväni lähdettyä parvekkeella ja katselin maisemia ja tuntui pitkästä aikaa siltä että olo oli ihan hyvä ja rauhallinen enkä ajatellut kuolemaa. Fyysisen pahan olon takia kävin melko ajoissa nukkumaan ja ajattelin että huomenna olo on varmasti fyysisesti normaali. Ei ollut.
Heräsin päänsärkyyn. Oli pyörryttävä ja oksettava olo. Valot tuntuivat liian kirkkailta. Tuntui huteralta. Sydän tykytti ja hikoilutti. Päässä tuntui muutenkin kummalta. Ihan kun muurahaisia vilisisi päässä. Soitin varmuuden vuoksi hoitoyksikköön kun olo ei alkanut tasaantua. Neuvoivat menemään päivystykseen. Nukahdin päiväunille enkä herännyt terveyskeskuksen puheluun. Ajattelin että odotan huomiseen. Olo oli vielä pahempi. Heräsin taas päänsärkyyn. Sain ajan hoitajalle terveyskeskukseen.
Hoitaja ei tiennyt koko hoidosta mitään, ja lähetti lääkärille. Lääkärin piti perehtyä hetki annettuun hoitoon koska hänelläkään ei ollut siitä kokemusta. Tässä kohtaa ihmettelin miksi seurantaa ei oltu järjestetty paremmin. Kukaan ei tuntunut tietävän mitään. Olin peloissani kotona yksin oireineni kanssa enkä tiennyt onko se normaalia. Hoitoyksikön mukaan ei ollut. Lääkäri terveyskeskuksessa otti tarvittavat mittaukset ja teki neurologisen tutkimuksen, kaikki oli normaalia. Hän ei osannut sanoa muuta kun että ehkä sain vaan pahoja sivuvaikutuksia ja lähetti minut kotiin sanoen että jos olo pahenee niin täytyy mennä sairaalan päivystykseen.
Kotona soitin vielä hoitoyksikköön ja pyysin saada jutella lääkärin kanssa. Hetken päästä lääkäri soitti. Hän oli ihmeissään. Hän ei ollut koskaan kuullut vastaavista oireista. Hän kirjasi oireeni ylös. Hän sanoi myös sen mitä pelkäsin. Hoitoa ei voida enää jatkaa. Purskahdin itkuun. Kysyin vielä eikö todella, että jos nämä ovat vaan ensimmäisen kerran oireita. Mutta ei voida ottaa riskiä. Ja hoitovaste olisi pitänyt jo tulla koska ketamiini vaikuttaa nopeasti. Henkistä hyvää oloa olin kokenut ensimmäisenä päivänä mutta en enää sen jälkeen, varmaan johtuen myös fyysisistä oireista. Hän arveli että saatan olla yliherkkä ketamiinille tai sitten voi olla kyse hitaasta aineenvaihdunnasta. Hän kehotti muistamaan tämän jos joskus tarvitsen anestesiaa, että kerron ketamiinin oireista.
Ja olemaan yhteydessä päivystykseen jos oireet pahenevat tai eivät mene viikonlopun aikana ohi.
Romahdin. Itkin ja huusin yksin kotonani. Miksi minulta viedään kaikki ? Miksi olen aina se tapaus joka saa kaikki ihmeelliset oireet ? Olin toivonut niin paljon tuolta hoidolta. Että vihdoin joku auttaisi tähän musertavaan oloon. Että vihdoin en haluaisi joka päivä kuolla.
Olin vihainen, olen edelleen. Sain tämän tiedon eilen. Vieläkin tuntuu päässä oudolta ja pyörryttää. Olisin silti ollut valmis jatkamaan. Tarttumaan riskeistä huolimatta hoitoon jolta odotin niin paljon. Koska olin lukenut niin paljon hyviä kokemuksia, suurinosa potilaista hyötyy hoidosta, osa merkittävästi.
Olen raivoissani ja lamaantunut samaan aikaan. Miksi en sovi mihinkään ? Tuntuu että putoan näissä hoitoviidakoissa aina jonnekin väliin. Jonnekin joka ei hyödy mistään. Olen taistellut noin kaksikymmentä vuotta masennuksen kanssa. En jaksa enää ! En tunnu hyötyvän mistään. Miten tästäkin voin vielä nousta ? Tuntuu että koko maailma ympärilläni romahtaa. En näe mitään syytä jatkaa. Haluan pois. Liikaa pettymyksiä yhdelle elämälle. Jokainen väsyy lopulta taisteluunsa.
***
Haluan silti loppuun painottaa sitä että kyseessä oli ilmeisen harvinainen reaktio koska ylilääkäri ei ollut koskaan kuullut vastaavasta. En halua lietsoa pelkoa muille jotka ehkä harkitsevat kyseistä hoitoa. Suosittelen sitä. Olen vaan helvetin surullinen ja pettynyt ettei se sopinut minulle.
Hei murhemieli. Eksyin blogiisi ja en usko, että se oli sattumalta. Halusin kertoa sinulle, että sinulla on toivoa. Itse kamppailin myös masennuksen ja syömishäiriön kanssa useita vuosia. Etsin apua syömishäiriöön niin monista paikoista - lääkkeistä, terapiasta, tukiryhmästä ja opiskelin niin monet aiheesta kertovat kirjat, koska ajattelin että sen syntymekanismin ymmärtämällä löytäisin siihen lääkkeen. Mutta mikään ei auttanut. Tähän aikaan tapasin eräitä uskovaisia ja olin niin epätoivoinen, että mieleeni juolahti, että mitä jos se onkin totta, mihin he uskovat. He eivät edes yrittäneet erikseen kertoa minulle mitään uskostaan tai saada minua uskomaan, he vain olivat luonnollisesti mitä olivat. Olin edelleen skeptinen, mutta mietin että mieluummin "nöyrryn" rukoilemaan Jeesusta kuin että hampaani sulavat pois suusta oksentelun takia. Mulla oli aivan JÄRKYTTÄVÄ hengellinen taistelu, kun mietin rukoilenko vai en, mutta lopulta päätin rukoilla. Ja siinä hetkessä tiesin, että jokin muuttui ja että Jumala oli auttanut mua. Mulla meni sen jälkeen muutamia kuukausia, että bulimian oireet vain loppuivat kokonaan. Mä en edes halunnut uskoa, enkä suhtautunut positiivisesti kristinuskoon vaan pikemminkin toisinpäin. Juuri siksi olen varma, että Jumala auttoi minua, että tämä ei todellakaan ollut mitään toiveajattelua. Sillä jos olisin voinut parantua uskomatta Jeesukseen, olisin tosiaankin valinnut ihan minkä tahansa muun keinon mieluummin. Mä uskon 100% varmasti, että Jumala haluaa auttaa myös sua ja hän voi tehdä sen, jos vaan pyydät häneltä apua. Jos haluaisit jutella näistä asioista lisää tai että rukoilisin puolestasi, niin se käy hyvin. Jos haluat niin voit kirjoittaa minulle annelise piste k piste foley at gmail piste com.
VastaaPoista