Usein kun kesän pöly laskeutuu ja syksy mystisine väreineen saapuu, koen uudistumisen aikaa. Viime vuodet, kaikki nämä masennusvuodet se on ollut joskus tauolla. Yhtä sumua joka vuodenaika. Mutta hetkittäin niitä värejä (itselle mieluisia) katsoessa tuntee, että joku voi vielä olla kaunista.
Kaikesta maailman pahuudesta ja levottomuudesta huolimatta. Sitä on, liikaa. Ei tarvitse kun aamukahvia juodessa avata uutissivustot ja se on siinä silmien edessä koko totuus. Vaikkei tässä hetkessä olisikaan läsnä.
Silti en osaa pelätä. En juurikaan enää mistään kauhistua. Maailma näyttäytynyt niin mustana ja kamalana jo pitkän aikaa. Oma helvetti ympärillä. Silloin ei jaksa nähdä edes sen ulkopuolelle.
Enkä voi niille asioille mitään. En vaikka kuinka pelkäisin ja kauhistuisin. Tavallaan vaikka pelkään kuolemaa, en pelkää maailmanloppua, en sotaa. Vaikken tietenkään sitä toivo. Eniten tuntuu pahalta kaikkien muiden puolesta, jotka vielä haluaisi elää ja olla. Itse ajattelen usein että voisin kuolla jonkun muun puolesta. Voisin mennä tulilinjalle ja jättää toisen taakse. Vaikka tositilanteessa voisikin olla toisin.
Ehkä vähän ristiriitaista. En oikein tiedä mitä ajatella. Mistään. Koko päivä ollut jotenkin todella outo. Tavallaan toiveikas, silti siitä taustalla jyskyttävästä kuolemanhalusta ei pääse eroon. Vaikka hyviä asioita tapahtuisi, en enää osaa toivoa ja uskoa että jonain päivänä kaikki voisi olla toisin. Tuskin on.
Mutta otin nyt kuitenkin eräänlaisen askeleen. Se voi olla että se askel on kohtalokas suuntaan tai toiseen.
Kävin kuntouttavan valmennuksen haastattelussa ja selviydyin, vaikka aamulla panikoin ja kädet täristen hamusin pilleripurkilta helpotusta. Mutta jätin ajatukset ja pelot ja menin. En ajatellut matkalla mitään. En miettinyt mitä kysytään, miten vastaan, en pystynyt. Päätin että annan tilanteen viedä. Puhun niinkuin sillä hetkellä tuntuu. Ja vastasin, asiallisesti, rehellisesti. Ehkä hieman kaunistellen. En todellakaan tiedä miten tulisin selviämään jo ensi viikolla alkavasta koulutuksesta viitenä päivänä viikossa. Mutta mistä sen voi tietää kukaan ? Pakko oli heittää toivottomuudet narikkaan ja totuuden ollessa silmien edessä yrittää vielä kerran.
Ja se totuus ei ole kaunis. Se on se, että yhdeksän vuoden kuntoutustuen jälkeen voi olla edessä lopullinen eläke. Havahduin ihan yllättäen. Päivissä, viikoissa. Tajusin tilani ja tilanteeni. En pohtinut sitä juuria myöten koska en jaksanut. Tartuin tilaisuuteen ja hetkeen ja ajattelin että nyt se on tehtävä.
En voi odottaa että joku soittaa ovikelloa ja tulee viemään kädestä jonnekkin, koska kukaan ei tule. En voi odottaa että mieli ja voimat ovat kirkkaina, koska tällä menolla eivät koskaan ole. En voi enää odottaa. En voi enää nukkua päiväkausia ja miettiä että tapan itseni huomenna, koska en tapa.
En ole ihminen joka vatvoo ja miettii asioita pitkään ja pohtii päätöksiään joka kannalta. Itseasiassa masennus on tehnyt päätöksenteon melkein mahdottomaksi. Päätökset nyt viime aikoina ovat olleet että kumpaan lähikauppaan menen.
Tunsin että nyt on toimittava, astuttava tuntemattomaan ja katsottava mitä tulee. Joko saan siipeeni tai ehkä opin räpiköinnin sijasta lentämään lyhyitä matkoja. Joko tai. Niin se on.
Ja voi olla, että siipeen tulee jo huomenna. Tai ylihuomenna. Viimeistään perjantaina. Ilmoittavat tällä viikolla valinnoista. Tiedän sen, tunnen itseni, että jos ei valita, se tulee olemaan eräänlainen maailmanloppu niinkun niitä nyt on mahtunut elämääni aika tavalla. Ja jos valitaan, kauhistun siitäkin. Mutta ainakin on sitten jotain odotettavaa.
Jos ei valita, on varmaan sitten loppuni sinetöity. Tiedän, etten saisi tehdä näin. Jättää kaikkea yhden kortin varaan. Ei ole varasuunnitelmia. Ei ole mitään b-suunnitelmaa. Koska en pysty poukkoilemaan joka paikkaan. Hyvä jos joskus siihen yhteen.
Ja kun mielenterveyskuntoutujille on (näin koen) hyvin vähän paikkoja jotka oikeasti pakottaisi siitä sairauden kehästä pois. Ei kiinnosta askartelukerhot tai hengailupaikat. Olen jutellut diagnooseista ja lääkkeistä jo kaksitoista vuotta. En jaksa enää.
Kuntoutumisessani, jos tätä siksi edes voi sanoa, ei ole ollut koskaan ollut mitään selkeitä paremman olon jaksoja. Kaikki on ollut hyvin nopealiikkeistä. Ja on nytkin. En ole kovinkaan tasapainoinen ihminen eikä olotilat kestä kauaa. En voi ajatella elämääni taaksepäin ja miettiä että se kesä oli hyvä ja se huono. Koska kaikki on ollut huonoja joissa ehkä ollut hyviä hetkiä välissä. Ihan päivistä ja viikoista toisiaan etäällä. En usko että kuntoutumisen polku on suora viiva eteenpäin, eikä se sitä olekkaan. Ja sitä on myös jankutettu riittämiin. Siksi ei voi olla ja odottaa että parempi olo tulee. Miten se voi tulla jos mikään ei muutu ? Ei se voi. Täysi mahdottomuus.
Vaikka tunnen olevani tunnemyrskyn keskellä, siellä masennuksen ytimessä, en voi antaa sen hallita jokaista liikettäni ja valintaani. Olen sen nyt ymmärtänyt. On tehtävä vaikka tuntuisi miltä. Useinkaan en silti tee. Mutta nyt tein, menin ja kokeilen saanko yrittää vielä. Hyväksytäänkö minut ehkä löytämään jotain uutta, vai palaanko aina tähän. En voi tietää. Voi olla ettei hyväksytä. Varmaan pitäisi enemmän asennoitua siihen. Ihmetyksekseni en osaa. Kun kerran pääsee jonnekkin ottamaan askeleen, haluaisi sen tuovan jotain. Vaikka tietysti mielessä on ettei se välttämättä onnistu.
Joillekkin yksi haastattelu on normaali asia eikä aiheuta mitään ihmeellisiä tunteita. Niitähän on välillä, jokaisella. Mutta kun mitään sellaiseen viittaavaakaan ei ole ollut vuosiin, se on helvetin iso asia. Kerätä paperit muovitaskuun ja kävellä haastattelijoiden eteen niillä eväillä mitä on. Tietenkin tämä askel oli helpompi kuin ehkä niillä jotka yrittävät suoriltaan päästä kiinni elämään, mutta en itse omalla kohdalla usko siihen. En voi.
En ole hakemassa töihin tai mihinkään missä minulta mitään vaadittaisi. Vaan paikkaan jossa pitää opetella itse vaatimaan itseltään, ehkä se on ainakin itselleni vaikeampaa. Kaltaisteni joukkoon. Mutta silti eteenpäin. Ei tarvinnut peitellä jännitystään ja sairauksiaan vaan pystyi kaiken antaa olla siinä, mukana. Ja dokumenttina paperilla. Harva varmaan menee haastatteluihin b-lausunnot mukanaan. Mutten jaksa tuntea siitä huonommuutta. Tottakai monina hetkinä tunnen. Mutta vahvempina hetkinä en. En minä tätä valinnut. En minä tästä pääse hetkessä mihinkään. Pitää nöyrtyä ja hyväksyä tosiasiat. Ja olen hyväksynyt. Heikkouteni ja tuen tarpeeni. Välillä kompuroiden, mutta kumminkin hyväksynyt.
Ehkä en kuitenkaan sitä hyväksynyt, että tässä ollaan, eläkkeellä loppuelämä, koska muutenhan en olisi edes haastatteluun mennyt. Kuka tietää mistä tämänkin askeleen ottaminen johtui. En jaksa sellaisia miettiä. Varmaan ikäkriisiä, kyllästymistä, eläkepapereiden pelkoa, ainaista lääkerumbaa, kaikkea sitä.
Tuntuu pelottavalta kirjoittaa tätä, ja vielä pelottavammalta julkaista. Koska voi käydä miten vain. Mutta blogini on ennenkaikkea senhetkisiä tunnetiloja joita haluan tuoda esiin. En tiedä miksi. Ehkä minun tehtäväni on kertoa millaista tämä on. Minulla ei ole mitään tehtävää. En kirjoita kuulumisia päivitelläkseni vaan jonkinlaisena purkautumishaluna. Haluna tulla kuulluksi sairauden ja heikkouksien kanssa. Mitä tätä häpeämään .... En olisi tällaista tietä valinnut jos olisin saanut päättää. Ehkä osin tein itse väärät valinnat tai ehkä vain sairastuin, kuka tietää. Mutta sillä ei ole enää mitään väliä koska siihen ei voi palata.
Nyt on tällainen erilainen hetki. Ehkä tämä on se vahva puoli joka kirjoittaa. Jota en näe. Josta jotkut kuntoutumiseni kanssa tekemisissä olevat ammattilaiset puhuvat. Ja mietin mistä puhuvat. Huomenna en ehkä tunnista tätä omakseni. Mutta julkaisen sen sellaisena kun sen kirjoitin, vaikka kuinka pelottaisi.
En voi loputtomiin odottaa ja pelätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti