Tämä ei koskaan lopu. Tämä sama kehä jatkaa kulkuaan eikä ole enää pysäytettävissä. Tuhon ja sairauden kehä. En pääse pois, en osaa elää sen sisällä. Ikuinen umpikuja.
Kun täytin kaksikymmentä, olin sairaalassa. Kun täytin kolmekymmentä, olin liian väsynyt ollakseni edes siellä. Vietin sen päivän (eilisen) peiton alla piilossa itkien menetettyä nuoruuttani, loputonta kivun ja tuskan tulevaisuutta, tätä helvetillisten olojen kehää.
Olin minä sairaalassakin. Taas. Kaksi yötä. Kahdessa eri sairaalassa. Tai kolmannessakin käväisin, mutta vain arviossa.
Ja kuinka minä osaan sen saman systeemin ulkoa. Minä tiedän sen niin hyvin miten kaikki tapahtuu että kerron sen viranomaisillekkin, kun he ei tiedä.
En kauhistu enää siitäkään että tullaan omin avaimin, jonka jälkeen tullaan huutaen Kädet näkyville ! , ei kai he voi muutakaan. Minä olen kuullut sen niin monta kertaa etten ole aikoihin pysynyt enää laskuissa. Vaikka minun oli vain paha olo. Ei olisi pitänyt vastata puhelimeen jossa minun oloistani kyseltiin. Tiesin senkin, että odotellessani ambulanssia, he kulkevat perässäni parvekkeelle tupakalle, vessaan, jääkaapille.
Ja siinä vaiheessa kun he saavat puhelimitse tiedon että heillä on lääkärin kirjoittama virka-apupyyntö, tiedän mitä se tarkoittaa. On lähdettävä. Joko itse omin jaloin käveltävä tai muiden kannettavana huutaen ja potkien. En jaksa enää huutaa ja potkia, kävelin omin jaloin ja ambulanssin ikkunoista näin samat kadut ja talot kyynelten lävitse.
Ja taas saman tarinan toistoa. Koska heidän informaatiokatkoksetkin ovat niin tuttuja. Heidän papereissaan tarinani muuttuu koko ajan ennenkuin jouduin korjaamaan jokaista asiaa. Ja uskooko minua aina kukaan ? Ei.
Ja samat hoitajat, samat lääkärit, yhtä samaa kaikki. Odottelua, odottelua, odottelua.
Yhteen sairaalaan, toiseen sairaalaan ja toisessa sairaalassa vielä toiselle osastolle. Suljettujen ovien taakse. Samaan huoneeseen missä olin vuosia sittenkin.
Ja aamulla taas samat keskustelut. Ainoana poikkeuksena se että ensimmäistä aamutupakkaa polttaessani minut haukuttiin toisen potilaan toimesta. Ja ei, siinä ei helpottanut se ettei kyseinen potilas ehkä ollut täysissä järjissään. Loukkaaminen on aina loukkaamista.
Eikä kukaan kuunnellut. Eivät antaneet kun kaksi vaihtoehtoa. Tuntui siltä että huudan sisässäni tyhjille seinille. Ymmärtäkää ymmärtäkää ! Te ette voi auttaa minua. Minä tiedän tämän. Minä en jaksa tätä enää.
Mutta ei. Koska he haluavat vain pelastaa oman työpaikkansa, he toimivat kuten toimivat. Eivät ota riskejä että joutuvat vastaamaan siitä että tapan itseni. Vaikka sekin on jokaisen oikeus.
Ja toiseen sairaalaan, avoimien ovien taakse. Koska halusin valita sen. Koska tiedän suljetut ovet ja niiden sisäpuolella olevan levottoman elämän, jos edes elämän. Tiedän sen liian hyvin. Tiedän lakipykälät ja tarkkailu-ajan jossa ei auta vaatia pois, koska ovet pysyvät lukossa. Minulle. Ei heille.
Ja siellä samat naamat. Samat systeemit. Sama huone. Kaikki samaa. Sama paha olo ja ensimmäisten tuntien pakokauhu. Samat keskustelut tupakkapaikoilla jotka osaan jo ulkoa. Kaikki niin samaa että huomasin jo tietäväni seuraavan lauseen jonka sanovat. Siinä kohti tajusin että ei enää. Minä en jaksa tätä samaa enää. Jaksoin vielä hetken, hengitin syvään.
Mutta sitten tulee aina se viimeinen juttu joka ajaa minut tilaan jossa on paettava. Ei ehkä niin näkyvästi enää kuin ennen, koska se ei tiedä muuta kun samoja sinipukuisia ja valkotakkisia taas yhä uudelleen.
Ja se viimeinen juttu oli tällä kertaa se, kun piti täyttää ketjuanalyysi kahden päivän takaisesta ja antoivat siihen päälle saman nivaskan jotka tiedän nekin ulkoa. Samat kaavakkeet joihin en millään saa mahdutettua pahaa oloani. Vastausvaihtoehdot jotka ovat liian yksinkertaisia selittämään ikuisen umpikujani. Samat saatanan rastiruutuun-paperit joita en enää jaksa. Ja siihen päälle sama ahdistuksenhallinta-nivaska joka on jo kuluneeksi asti luettu. Ja juuri vasta kesällä kaikki paperit täytettynä. Ei, ei helvetti enää ! Tiedän ja ymmärrän, että psykiatriassa ei ole kehitelty muita tapoja tutkia potilaan vointia kuin nuo kaavakkeet ja keskustelu. Mutta kaksitoista vuotta niitä täytettyäni ne ei enää aja asiaa. Ja he ei sitä ymmärrä. Siihen päälle chilikarkkien tyrkyttäminen tuskaiseen olooni ja juttu oli taas sinetöity. Koska tiesin senkin, mikä on vaarana jos lähtee ovet paukkuen, hillitsin itseni ja selitin asiallisesti mielipiteeni jotta pystyin välttämään päivystävän lääkärin tuntikausien odottelun. Ja selitin ja lähdin. Joka kerta toivoen että viimeistä kertaa mutta samalla tietäen että sinne palaan aina. Ja lähden yhä nopeammin.
Ja vielä viides lääkäri kahden vuorokauden sisään soitti matkalla kotiin, tällä kertaa se oma lääkärini jota olin yrittänyt tavoittaa jo ennen koko rumbaa. Olin siinä vaiheessa jo niin väsynyt, etten jaksanut enää kertoa miten raivoissani olen, vaikkakin mainitsin että olen niin pettynyt tähän kaikkeen. Siihen että jouduin taas käymään tämän läpi, kun en saanut apua viikkokausiin vaikka sitä olisin tarvinnut. Hän kyllä totesi itsekkin että tässä on ollut liian pitkä tauko ja heillä kyllä on lomien ajoille korvaavia hoitajia, mutta yllätys minulle niistä ei koskaan kerrottu.
Ja se väsymys mikä tulee tuollaisen jälkeen, on valtavaa. Voisi vain nukkua ja nukkua.
En tiedä mitä enää tehdä. Tiedän vain sen etten jaksa tätä enää. En jaksa sairaalaympyröitä, en sänkyäni. Mutta en jaksa yritystäkään. En uusia ympyröitä missä pitää jaksaa.
En tosiaan tiedä mitä tehdä. Kaikki on vielä avoinna. Ne mahdollisuudet joihin lähdin ja jossa väsyin jo ensimmäisillä metreillä, siellä ne vielä odottavat. Ehkä ikuisesti odottavat että minä jaksan, enkä minä taida jaksaa.
Mistä helvetistä revin voimat, revin kiinnostuksen ja jaksamisen. Kun en jaksa ottaa vastaan enää mitään. En vanhaa, en uutta. Mutta tässäkin olo on suoraa helvettiä joka ei tarjoa enää mitään muuta. Ei mitään pakokeinoja tai hengähdystaukoja. Tämä vain on. Pysyy samana kauheutena ja käskee juoksemaan pakoon. Minne minä juoksen kun jalkani ei enää kanna ?
Haluaisin löytää vastauksia, mutten löydä. Kaikkein vaikeinta on tajuta että kukaan ei voi löytää niitä puolestani.
Minun piti miettiä asioita tämä viikonloppu, mutta olen vain paennut. Humalaan, unimaailmaan, lääkekoomaan, peiton alle piiloon. Vaikka todellisuudessa en ole päässyt mihinkään pakoon, koska mikään aine ei enää ahdistustani vie.
Haluaisin vain tämän loppuvan. Kaiken. Tavalla tai toisella. Se olisi niin paljon helpompaa kun ikuinen etsiminen ja toteaminen ettei enää löydä. Ei enää löydä kuin itsensä yhä uudelleen samoista sairaaloista ja huoneista joissa ei enää kykene olemaan.
Muserrun tämän alle enkä pysty enää nousemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti