Äänettömänä huutaa

Pohjalta hetkeksi vähän ylemmäs. Näen ohikiitävän toivon. Hymyilen ilman syytä. En tunnista siitä itseäni. On perjantai. Askel on hetken kevyempi. Eikä mitään ole edes tapahtunut. Usein jos tulee joku tunnetila, toinen ihminen pyrkii kysymään onko sille jotain syytä. Näille ei ole. Nämä vain tulevat ja menevät. Voit tulla kivasta tapahtumasta kotiin ja itkeä koko illan. Kontrasti, kontrasti !

Aika, tappava vihollinen. Joskus lempeä. Ei siihen tartteta päiväkausia, ei viikkoja.
Hetkessä maailma mustenee. Romahtamalla. Valun lattianrajaan. Itken silmät päästäni. Kaikkien katseet ja sanat ovat itsevihani heijastuksia.
On tiistai.
Herään silti. Juon aamukahvin. Ei tunnu oikein miltään. Menen sovittuun juttuun ja tulen sieltä pois. Kaikki meni ihan hyvin, sovittu siivoushomma. Touhutessa en ajattele. Lähden ja kävelen ulos. Todellisuus iskee päin kasvoja jo ulko-ovella, varoittamatta. Tai ehkä olen jättänyt huomioimatta varomerkit koska olen liian väsynyt huomioimaan joka saatanan olotilaa.
Todellisuus; Ole tuntematta mitään tai tunne kaikki tuhatkertaisesti. Koskaan en tiedä kumpi olisi parempi. Molempi yhtä hirveä.

Ja kotiin tullessa, kun antaa "luvan" itsensä romahtaa, koska ajattelee vielä jotenkin koittavansa hallita tunteenpurkaukset julkisesti (joskus sekään ei onnistu, vaikka useinmiten olen aika hillitty, nykyään, rauhallinen, kuin haamu), se kipu iskee voimalla ja viiltämällä. Ryömii seinistä läpi ja saa koko kehon tuntumaan raskaalta ja kipeältä, siinä samassa kun mielessä pyörii sama lause ja itkee, itkee, itkee niin että huutaa. Mutta ei huuda. Sanat jää kurkkuun. Huutaa äänettömästi. Makaa pimeässä huoneessa sängyssä ja itkee, itkee, itkee. Itkee päivien, viikkojen, joskus kuukausien itkuja. Kaikki tulee ryminällä. Ei anna mitään armoa. Kärsi, kärsi, kärsi, sinun täytyy kärsiä !

Ja kun kädet toimii taas vähän muutaman tunnin kipuiluhetken jälkeen, yrittää pukea sanoiksi. Oksentaa kivun itsestä ulos. Sama se kelle se menee. Edes jollekin. Jossain. Kuuleeko minua kukaan missään? Ei. Huudan äänetöntä huutoa, kirjoitan näkymätöntä tekstiä. Kirjoitan silti. Kun en tiedä mitä muutakaan tehdä. Ei, nyt en tiedä mitä muuta tehdä. Olisi se yksi koukuttava tietokonepeli, yöpöydällä läjä kirjoja, olisi telkkari, kone täynnä leffoja, olisi kamera, virtuaalinen todellisuus. Yhtä kylmä ja kipeä nyt kun sänky jossa tekisi mieli repiä uninalleni raajat irti. Ei. Ei tule mistään nyt mitään. Ajatukset poukkoilee samaa kehää. Kuolemankehää.
En kykene nyt. Kun istumaan, makaamaan, kävelemään ympäri asuntoa, ketjutupakoimaan ja kirjoittamaan. Sekin on paljon, onko ?

Puhelin on mykkä. Useinmiten haluan sen olevan mykkä. Tänään se meinasi lentää seinään jo. Kahdesti. Mutta se mykkä puhelin sattuu myös. Siksi välillä sammutan sen. Ei satu mitä ei ole.

Romahduksia on tullut niin paljon että luulisi niihin jo turtuneen. Ei niihin turru eikä totu. Jokainen pimeys on yhtä synkkä, ellei synkempi. Koko muu maailma jatkaa kulkuaan mutta sitä ei sillä hetkellä ole olemassa. On vain oma kipu ja kärsimys. Oma tuska joka ei tunnu loppuvan.
Ei ole tilaa kunnolla hengittää. Tuntuu kurkussa asti. Kuin ei saisi happea.
En tiedä mitä teen. Kirjoitan tätä samaa ja toivon että kirjoittaisin koko ajan. Sanojen itkua näppäimistöllä.
Tällaisina päivinä ei toivo mitään muuta kuin kuolemaa. Kaikki muu lakkaa olemasta. Oliko kaikki vain harhakuvitelmaa?

Haluan pois täältä, tämä ei ole minua varten. Millä voimin revin ne köydet, kiskot. Millä voimin saan henkeni pois.
Syvästi masentuneet ihmiset ei jaksa edes tappaa itsejään. Siksi itsemurhat tehdään usein toipumisvaiheissa. Tai kriiseissä. Yhtä kriisiä tämäkin, aina sama uudestaan käytynä. Kunnes seuraava jo tulee. Kriisistä kriisiin. En enää kulje komein askelin.
Askeleet väsyneet, laahaa.

Olen yhdestä asiasta varma. Tämä ei lopu ennenkuin lopetan sen.

Loppua kaikilla tavoin, kaikesta, valua pois. Kuin tyhjiin jo vuotanut.