Miltä tuntuu lämpö ja läheisyys. Se kun joku istuu vieressä, ihan kiinni, eikä tarvitse sanoa sanaakaan. Ei ole tarvetta sanoille, puhumiselle. Kun läheisyys kertoo sanoillaan kaiken.
Tai syli jossa on turva.
Tai miltä tuntuu innostus. Kun on malttamaton ja ajatukset poukkoilevat hyvinä odotuksina mielessä. Kun sydän kumisee innostuksen lyöntejä ja suu vääntyy hymyyn.
Tai miltä tuntuu valvoa yö läpeensä sanojen muodostaessa lauseita näppäimistöllä. Kun kirjoituksen vimma on suurempaa kuin unenkaipuu.
Kun jokainen päivä oli uusi mahdollisuus tehdä jotain jännittävää. Ottaa riskejä ja joko särkyä tai nauttia. Sen kivun kesti kun tiesi että seuraavalla kerralla voi käydä toisin.
Nyt olen liian jumissa. Oman kotini ja mieleni vanki.
Tyhjyys humisee mielessä heti kun herää. Ei, ei tätäkin päivää. Miksi taas on aamu? Minä haluan takaisin uneen. Taas tämä tyhjä päivä. Aamukahvi joka ei enää virkistä, päivä täynnä huokailuja.
Uskalsin joskus elää ja tehdä. Sukeltaa seikkailuihin ja saada jotain irti. Hyvää tai pahaa.
Nyt en saa mistään mitään irti. Kaikki on tasapaksua harmautta.
Kasvoilla ilmeettömyys joka kertoo kaiken tai ei edes mitään. Puoliksi jo kuollut, kuihtunut masennuksen harmauteen.
Päivät toistensa kaltaisia. Sattuu tai ei tunnu miltään. Kuinka kauan vielä?
Minä tunnen pohjan, hän sanoo. Tunnen sen
syvimmällä juurellani.
Sitä sinä pelkäät.
Minä en pelkää; olen ollut siellä.
Merenkö sinne kuulet minussa,
sen tyytymättömyyden?
Vaiko olemattomuuden äänen, joka oli
hulluutesi?
Rakkaus on varjo.
Vaikka kuinka valehtelet, parut sen perään,
kuuntele: nämä ovat se kaviot; se on
mennyt, kuin hevonen.
Niin minä laukkaan koko yön, kiihkeästi,
kunnes pääsi on kivi, pieluksesi pieni
ravirata,
joka kumisee, kumisee.
Vai tuonko sinulle myrkkyjen äänen?
Tämä on sadetta nyt, tämä suuri vaitiolo.
Ja tässä sen hedelmä: tinanvalkoinen
kuin arsenikki.
Olen kestänyt auringonlaskujen julmuuden.
Juurta myöten kärventyneinä
minun punaiset säikeeni palavat pystyyn,
teräslankakäsi.
Nyt minä pirstoudun palasiksi, jotka lentävät
ympäriinsä kuin sauvat.
Näin ankara tuuli
ei siedä sivustakatsomista: minun täytyy
huutaa.
Myös kuu on armoton: se tahtoisi laahata minua
julmasti, koska olen hedelmätön.
Sen säteily vahingoittaa minua. Tai kenties
olen pyydystänyt sen.
Miten päästän sen irti, päästän sen irti
ohenneena ja litteänä, kuin suuren leikkauksen
jälkeen.
Kuinka sinun pahat unesi riivaavat ja
ja rikastuttavat minua.
Minussa asuu huuto.
Öisin se lepattaa ulos
ja etsii väkäsillään jotain jota rakastaa.
Säikähdän tätä pimeää olentoa,
joka minussa nukkuu;
kaiken päivää tunnen sen pehmeät, untuvaiset
liikahdukset, sen ilkeyden.
Pilvet kulkevat ohi ja haihtuvat.
Nuoko ovat rakkauden kasvot, nuo kalpeat,
menetetyt?
Niidenkö tähden kiihdytän sydäntäni?
Enempään tietoon en kykene.
Mitkä ovat nämä kasvot, noin murhaavat
oksien kuristuksessa?
Niiden suudelma on kavalaa happoa.
Ne kivettävät tahdon. Tässä ovat ne
yksinäiset, hitaat erehdykset
jotka tappavat, tappavat, tappavat.
-Sylvia Plath
"Päivät toistensa kaltaisia. Sattuu tai ei tunnu miltään. Kuinka kauan vielä?"
VastaaPoistaTähän mä samaistun. Ja sun teksteihin muutenkin, tunnelmiin, siihen miten kerrot asioista,
elämästä, kuolemankaipuusta... Ja toi yksi vanhempi postaus lääkkeistä oli tosi hyvä,
oon samaa mieltä siitä että lääkkeitä tungetaan liikaa, se peli on sairas.
Mä en halua uskoa että kaikki sairaus ois sairautta, toiset vaan tuntee vahvemmin....
Haluaisin sanoa niin paljon koska en oo aikoihin löytänyt näin koskettavaa tekstiä,
mutta toisaalta enhän edes tunne sua enkä tiedä mitä tästä ajattelet.
Ja oon huono kirjoittamaan tuntemattomille.
Mut jään seuraamaan ja odottamaan uutta tekstiä ja kun jaksan, luen edellisetkin läpi.
Oon aina toivonut että löytäisin jotain tän kaltaista tekstiä ja tunnetta.
Voimia sulle tähän päivään!
Voi kiitos sulle <3 . Kommentit on aina tervetulleita ja se merkitsee paljon että joku sanoo noin. Voimia sulle myös !
VastaaPoista