Vääränlainen

Ihmisiä on ollut, paljon. Ohimeneviä ihmissuhteita jotka loppuvat aina. Joka kerta se sattuu yhtä paljon. Joskus enemmän. 

Loppuun asti sitä on jaksanut silti yrittää. Josko seuraava jäisi. Olisi jotenkin enemmän kaltaiseni, tai ainakin ymmärtäisi enemmän. Jossain kohtaa oli pakko lujittaa itseäni. Ei enää. Jos kaikki lähtee aina, miksi yrittää. Yrittämättä ei kuitenkaan saa edes niitä ohimeneviä hetkiä. Jotkut niin äärimmäisen kauniita. Ja aina jää muistot. Vaikka sattuu yhtä paljon tai enemmänkin. Kuin sydäntä revittäisi rinnasta. Onko minusta kohta enää mitään jäljellä?

Ehkä olen jotenkin vääränlainen, mihinkään sopimaton. Liian synkkä ja suora. Aikani elämässäni esitin. Olin muuta kuin olisin halunnut olla. Kuin olin. Väänsin tekohymyä naamalle ja vaikka sisimmässäni huusin ja itkin, raahauduin töihin hammasta purren. Ihmisiä oli joitain. Niin kauan kuin jaksoin hymyillä väkisin. Kun en enää jaksanut ja lopetin, lähtivät. Tuli uudet piirit. Sairaalapiirit. Joihin en sopinut niihinkään kuin lyhyen aikaa.

Osaan olla yksin. En tarvitse ketään tekemään itseäni "kokonaiseksi". Itseasiassa tunnen olevani rikkinäisempi muiden joukossa. Yksin oleminenkin on taito jota kaikki ei osaa. Ei ehkä edes halua. Ei kestä omia ajatuksia ja hiljaisuutta. En kai minäkään aina. Selviytymyskeinoni on pakeneminen. Siinä missä muut pakenee suhteisiin, työhön, lapsiin, harrastuksiin, minä kehitän oman maailmani kotiini. Hukutan ajatukseni virtuaalisiin maailmoihin, pelien pariin, ohjelmiin, välillä kirjoihin ja elokuviin, kirjoittamiseen, joskus humalaan. Silloin unohtaa todellisen, sen missä tilassa on. Lääkkeet ovat hyviä apureita tässä, sumentaa sopivasti karmeaa ja täysin turhaa elämää. 

Joskus kun antaa ajatuksille valtaa, näkee elämänsä edessään ja haluaa paeta keinolla millä hyvänsä. Milloin kaikki muuttui tällaiseksi? Ei, en halua. Haluan pois. Ei tällaista elämää voi elää. Ei, en halua. Viekää pois. Silti en osaa muuttaa. 

Joskus silti, tiettyinä hetkinä, ei mitään muuta enemmän toivoisi kuin sitä että saisi olla jonkun lähellä. Vaikka ihan hiljaa vain. Sanat on turhia jos osaa olla toisen kanssa hiljaa. Sellaista ihmistä kaipaisin. Useimmiten. Tajuten kuitenkin etten tule koskaan sellaista löytämään. Ehkä minut on tarkoitettu yksin. Ehkä ajatukseni on myrkkyä jotka karkoittavat kaiken. Ehkä olemukseni on sellainen jota kukaan ei halua nähdä. 

Yksin ei tarvitse esittää. Yksin ei tarvitse miettiä ketään. Ja silti mietin. 

Nekin ihmiset jotka vannoi pysyvänsä aina, lähtevät lopulta. Joskus sanomatta sanaakaan. Ja kuinka monta kertaa olen sen kuullut. 

Sopimaton maailmaan, siksi tunnen olevani väärässä paikassa. Pitäisi lähteä pois, kokonaan.