Ajatuksia dkt-terapiasta ja mielenterveyshoidoista

Kirjoitetaan nyt sitten taas kun tuntuu olevan sellainen olo, että tekee mieli kirjoittaa. En tiedä lukeeko näitä kukaan, mutta lähinnä kai terapioin tässä itseäni ja opettelen siihen, että voin avoimesti kirjoittaa näistä ongelmistani, kun tuntuu ettei tässä elämässä ole muutakaan.

Dkt. Dialektinen käyttäytymisterapia. Sitä on suositeltu monta kertaa, laitettu vailla omaa motivaatiotani jonoon, koska epävakaathan muuttaa mieltä koko ajan, ja he kai ajattelee että minäkin olen jo toista mieltä kun vuoroni siinä jonossa on.

Etten laukoisi vain omia mielipiteitäni kyseisestä terapiasta, niin tässä jonkunlainen selitys sille mitä se pitää sisällään, lainattuna netistä =  
"Dialektinen käyttäytymisterapia koostuu viikoittaisista yksilöpsykoterapiaistunnoista, viikoittaisesta taitovalmennuksesta ryhmässä sekä mahdollisuudesta soittaa psykoterapeutille käyntien välillä. Taitovalmennusryhmässä potilaat harjoittelevat erilaisia tietoisen läsnäolon-, tunne- ja vuorovaikutustaitoja. Hoito kestää vuoden tai kaksi vuotta, mikäli potilas hyötyy siitä. Dialektisen käyttäytymisterapian tehokkuus epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien itsemurhayritysten, itsetuhoisen käyttäytymisen ja psykiatrisen sairaalahoidon tarpeen vähentämisessä on tutkimuksissa vahvasti osoitettu."

Mikä siinä sitten ahdistaa? Pitäisi varmaan olla pelkästään kiitollinen siitä että sellaista julkisella puolella tarjotaan, että edes yritetään hoitaa. (Kelan tukemia terapioita en lääkäreiden mukaan tulisi koskaan saamaan, koska olen niihin liian "oirehtiva" ja "sairas" ja Kelahan kuntouttaa vaan heitä joista uskoo vielä saavansa veronmaksajia yhteiskuntaan.)

Olin tuohon Dkt:hen vuosi sitten jo menossa. Tai kävin siinä sellaisessa alkukartoituksessa, vai miksikä sitä kutsuttiinkaan. Sain siitä tietoa ja kerroin taustojani. Kun sieltä sain kotiini sitten materiaalia tutkittavaksi, ja mietittäväksi ryhdynkö terapiaan, menetin malttini aivan täysin. Katsoin niitä papereita ja alkoi kiehumaan todellakin yli. Että pitäisi kirjoittaa kaavakkeeseen jokapäiväiset olotilat, arvioida numeroin joka ikinen tunne ja olotila tiettynä kellonaikana, kirjoittaa vielä polttamansa tupakat ja kuukautisten ajankohdat ja juomansa alkoholimäärät ja itsetuhoilut ja kaikki. Tuntui sellaiselta typerältä rasti ruutuun-menetelmältä ja revin kaikki materiaalit ja totesin että ei ole mun juttu, ei todellakaan.
Ihan kun pystyisin jollain numeroilla ja rasteilla kertomaan mun olotilojani.
En pysty näkemään sitä hyvänä asiana että kuulostelisin koko ajan tuntojani ja tavallaan olisin täysin sairauden (tai häiriön) määriteltävissä. En usko muutenkaan, että jatkuva asioiden vatvominen mitään hyvää kenellekkään tekee. Pitäisi kuitenkin osata joskus nähdä itsensä muuna kuin pelkkänä diagnoosikimppuna. Niin ajattelen. Edelleen.
Tuntuu että kyseinen terapia vaan ruokkii koko epävakautta entisestään, vaikka kuulemma sillä ollaan hyviä tuloksia saavutettukkin. Arvelluttaa silti.

Kyseiseen terapiaan kuuluu myös käsittääkseni jokapäiväinen (?) puhelintuki. En nyt ole ihan varma onko se jokapäiväistä, mutta ainakin useampana päivänä.
Sekin arvelluttaa. Mitä sitten kun sellaiseen tottuu, ja terapia loppuu ? Miten sitten selviää kun on tottunut siihen että joku on lähes aina saatavilla ja jollekkin voi koko ajan  purkaa jokaista helvetillistä hetkeä.
Tuntuu siltä, että tuo ei ainakaan mulle hyväksi olisi. Miten se voi olla kellekkään hyväksi, että ikäänkuin on ajatus että Aina on joku jolle soittaa ja ratkoa jokaista olotilaa. Ettei lopulta mistään tarvitse selvitä yksin, keksiä itse selviytymiskeinoja ja koittaa jotenkin päästä niistä tilanteista eroon. Siihen mielestäni sisältyy ajatus että mistään ei tarvitse lopulta itse ottaa vastuuta, senkun purkaa kaiken pahan olonsa puhelimitse toiseen ihmiseen. On ikäänkuin jonkun kannattelemana koko ajan. Mitä sitten kun ei sitä kannattelua enää olekkaan ? Kaikki alkaa taas alusta ja joudut tottumaan taas selviytymään yksin.

Usein kysytään että onko sulla mitään menetettävää , no ei varmasti olekkaan. Mutta olen sellainen ihminen joka on viimeiseen asti itsepäinen ja jos jotain olen päättänyt, jos olen päättänyt etten siihen ryhdy tai en näe siinä mitään hyvää, en varmasti toisten suostuttelemana mihinkään ryhdy.
Ja kun kuitenkin näen että epävakaudessa olen paljonkin "rauhoittunut", tuntuu vaan että masennus vaan syvenee ja sitä ei mitenkään yritetä hoitaa muuta kuin lääkkeillä.
Aina vaan sanotaan että epävakauteni aiheuttaa masennusta, ja masennukseni on endogeenista (sisäsyntyistä) eikä siihen oikein mikään auta. On kokeiltu jo ect-hoidotkin monesti. Niistä lähinnä lyhyt hyöty, joka on loppunut lyhyeen. Mutta silti parempi kun ainutkaan lääke, koska lääkkeet eivät ole tehneet koskaan mitään hyvää (siltä tuntuu) vaikka niitä onkin syötävä kun ilmankaan ei enää voi olla.
Tuota dkt-terapiaa olen taas miettinyt että pitääkö sitä sitten puoliväkisin kokeilla, kun tuntuu ettei muuta ole tarjottavissa. Ja siitä aina jankkaavat. Se vaan nostattaa itsessä lähinnä raivoa ja vihaa. Olen aikanaan yhden epävakaus-ryhmän käynyt, jossa lähinnä käsiteltiin mindfullnessia. Siitäkään en tuntenut mitään apua olevan, taidan olla liian levoton sielu tuollaiseen pysähtymiseen ja tietoiseen läsnäoloon.

Nyt on ensi viikolla vielä se scid-I testi ja kesäkuussa yhteistapaaminen hoitajan ja lääkärini kanssa jossa sitten lääkäri kertoo scid-testien tuloksista ja sen jälkeen mietitään hoitovaihtoehtoja, joka varmaan on sitten se dkt-terapia. Tuntuu vaan että tässä on kärsitty niin kauan, ettei tässä ole enää mitään voimia mihinkään hoitoon tai terapiaan. Että tässä on jo hoitojen aika ohi ja nyt ollaan jonkinlaisessa kroonistuneessa tilassa, ja tässä nyt sitten vaan yritetään kestää.

Olen ennenkin sanonut, hoitotaholleni, että olen sitä mieltä että kaikki hoidot ja terapiat olisi pitänyt olla sairastumiseni alkuvaiheissa. Ja aina sama vastaus siihen, että olin niin voimakkaasti oirehtiva, etten ollut silloin vastaanottavainen mihinkään hoitoon, ja silloin ei voi hoitaa, vaan pitää vaan selviytyä ja yrittää oireita lievittää ja myöhemmin kun potilas rauhoittuu ja alkaa vastaanottamaan hoitoa, sitten aletaan hoitaa. Näin on sanottu. Ja olen kuulemma tällä hetkellä "vastaanottavaisempi". Mikä tuntuu lähinnä oudolta kun tuntuu etten jaksa käydä edes sovituilla tapaamisilla, mitä nyt ei viime vuosina ole ollut kun kerran kahteen viikkoon. Olen kyllä melkein aina käynyt, mutta en tunne itse olevani kovinkaan vastaanottavainen.
Kävin pari vuotta samalla psykologilla ja nyt vuoden alusta vaihdoin poliklinikkaa kun muutin toiseen paikkaan, saman kaupungin sisällä kuitenkin. Nyt on uusi poli ja uusi hoitaja ja lääkäri. Hoitaja aika mitäänsanomaton, vahvasti tuntuu siltä ettei hänellä ole mitään motivaatiota järjestää edes tapaamisia. Viimeksi kävin hänen luona maaliskuussa ja seuraavan kerran menen kesäkuussa, hänellä oli joku lomakin. Lääkäriä olen nyt useimmin nähnyt kun hoitajaa, mikä on aika outoa. Yleensä lääkäriä ei hoidossaan näe kun kerran tai pari vuodessa.

Välillä tunnen suunnatonta raivoa siitä, miten tämä kaikki sairastumiseni on hoidettu. Miksi aiemmin ei tehty mitään, eikö kukaan välittänyt. Miksi tehdään scid-testit kolmentoistavuoden sairastelun jälkeen. Miksi jotkut saa ne heti. Miksi on hoidettu väärällä diagnoosilla aikanaan ja miksi on syötetty liikaa lääkkeitä ennenkuin tuli oma tahto lääkityksen suhteen.

Mielenterveyshoito on kaikkea muuta kuin hyvää Suomessa. Tuntuu niin väärältä kun lukee ihmisten kokemuksia nettipalstoilta tai facebookin mt-ryhmistä. Tuntuu välillä ettei kukaan ota todesta. Että ollaan kun jotain pohjasakkaa eikä ketään kiinnosta. Pompotellaan paikasta toiseen ja hoidetaan miten sattuu. Usein tulee mieleen verrata psykiatrista hoitoa somaattisten sairauksien hoitoon. Mitä jos syöpäsairaalle ihmiselle sanottaisiin että seuraava hoito on vasta kuukauden päästä kun ihmiset on lomilla eikä korvaavaa voida järjestää ? Mitä jos lätkittäisiin diagnooseja tutkimatta ja hups, yhtenä päivänä ei olekkaan tappavaa sairautta. Mitä jos sanottaisiin ettei voida enää hoitaa, että ei saa enää tuettua terapiaa vaikka sitä tarvitsisi, kun ei enää ole rahoitusta.
Tuntuu niin väärältä kaikkien mielenterveyspotilaiden takia.
Varsinkin kun maailma muuttuu kovemmaksi, kuka täällä enää järjissään ja särkymättä selviää ? Aina vaaditaan enemmän ja koskaan et ole tarpeeksi missään. Aina vaan lisää ja lisää, mikään ei riitä.


No ei sillä, että ennenkään olisi paremmin ollut. Olen lukenut nyt Mary Barnesin ja Joseph Berken kirjoittamaa kirjaa Matka hulluuteen, jossa on kerrottu mitä mt-hoito oli 1950-1970 -luvuilla. Aika kammottavaa tuntui olevan. Nykyään ei sentään sairaita suljeta pois silmistä sairaaloihin, mutta ei tämäkään hoito hyvältä tunnu.

Mutta tässä nyt tällaista avautumista, välillä on pakko saada sanoa tätä turhautumista ääneen.