Oireita

Elämä yhtä oiretta aina vaan.
On aloitusoiretta, sivuoiretta, lopetusoiretta. Ja kuten itse tykkään asian ilmaista, oikeammin, vieroitusoiretta. Siihen päälle sairauden oireet. Mitä muuta jää? Ei kai mitään.
Vältän olemasta oirekimppu, mutta olen sitä silti vain. En löydä enää muuta. Kuka minä olen ? Kertokaa te. Minä en enää tiedä.

Voxra jäi taakse ja sekin tuotti lopettaessani suurta tuskaa, joka jatkuu lievänä vieläkin. En näe syytä syödä kahta eri masennuslääkettä jos masennukseni vaan syvenee eikä tunnu mihinkään helpottavan. Joten päätin itse luopua siitä. En ole aikoihin enää jaksanut odottaa lääkärien lupaa, koska, no eihän niitä saa edes kiinni. Jokainen on vastuussa omasta mielestä ja kehostaan. Olen lakannut aikaa sitten olemasta lääkäreiden pilleriorja. Olen tästä asiasta kyllä nyt jälkeenpäin kertonut lääkärilleni joka onnekseni ymmärtää lääkekriittisyyteni.

Voxraa kun ei voi hitaasti lopettaa depot-ominaisuutensa takia, niin se oli sitten kärsittävä kaikki se, mitä ei edes pitänyt tulla. Niin, efexorin lopetuksen helvetin jälkeen sanoin lääkärille etten syö enää ainuttakaan lääkettä jonka lopettaminen on täyttä helvettiä, mutta ilmeisesti sellaista lääkettä ei olekkaan tai sitten olen vain herkkä.
Sieltä ne vanhat tutut oireet kuitenkin ryminällä tuli taas. Sydämentykytykset, heikotus, voimattomuus, huimaus, päänsärky, pahoinvointi, hikoilu, kylmät väreet, lista loputon. Ja suunnaton raivo. Suoraansanoen puhdas kylmä raivo.

Ymmärrän sen, josta joskus luin. Että ei ne kaikki terveyskeskuspäivystyksissä tärisevät ja värisevät ja raivoavat potilaat ole narkomaaneja, vaan ihan vain laillisten lääkkeiden lopetusoireissa.
Olin heittää kauppakassit seinään useinakin päivinä ja huutaa keskellä katua. No, kuitenkaan tästä Voxran lopettamisesta ei voi puhua samassa lauseessakaan Efexorin lopetuksen kanssa, joka oli elämäni pahin helvetti. Nyt on sentään muisti pelannut, toisin kuin silloin. Se oli niin hirveää, etten halua siitä enää edes kirjoittaa.

Jouduin kuitenkin taas todistamaan mielenterveyspotilaiden hoidon aukot. Lääkäriä ei saa kiinni, moneen päivään, vaikka tilanne on hyvin akuutti. Psykiatrinen päivystys on olemassa, mutta sinne soitto ei suurempaa apua tuo kun ihmettelevät siellä suureen ääneen avohoidon toimimattomuutta. Olisin kaivannut vastauksia kysymyksiin, mutta sensijaan odotin vain hiljaisella linjalla kun päivystävä hoitaja puhuu päivystävälle lääkärille, jonka neuvot eivät yllätä enää. Ei sieltä mitään neuvoja saa, ohjataan vaan paikkaan b, ja sen tietää mitä siitä tulee jos lähtisi jonottamaan tuntikausiksi terveyskeskuspäivystykseen aggressioissaan, joten päätin jättää väliin.
Olen huomannut jo aikaa sitten, että kun mainitset nimen soittaessasi johonkin pyytääkseen apua, ja pikaisella klikkauksella huomaavat sairaushistoriasi pituuden, avuntulo loppuu siihen.  Joskus mietin onkohan heillä joku musta lista puhelimen vieressä, jossa on lueteltuina kaikki vuosikausia sinne soittaneet. Kai he olettaa (tai ainakin toivoo) että siltä mustalta listalta täytyisi voida vain vetää yli nimiä kuolinuutisten jälkeen.

Katkeruuteni on ehkä jo vallannut koko mieleni mitä tulee hoidon saamiseen, kovasti yrittänyt kamppailla ettei katkeruus pyyhkisi koko mieltä jokaisella osa-alueella, koska siitä ei hyvä enää seuraa.

Laitoin kuitenkin hakupaperit valmennuskoulutukseen jolla ehkä voisi yrittää rämpiä täältä syrjäytymisen ja sairauden kuilusta edes puoliväliin ylös, mutta sekin tuntuu aivan turhalta. Loppupeleissä olen menettänyt uskon jo ajat sitten. Kiinnostus on kadoksissa mutta sitäkään ei tarvitse kuulemma olla. Näin on sanottu. Ja jankattu. Että täytyy toimia ja tehdä vaikkei kiinnosta. Motivaatiosta puhumattakaan.
Mutta tottahan se toisaalta on. Kotonakin olen päivästä toiseen, vaikkei tämäkään kiinnosta. Joten sama kai se missä sitä on tai vaikuttaa, kun mistään ei saa otetta.

Välillä joku asia saattaa hetken kiinnostaa, viedä mukanaan, kunnes lyö taas tyhjää. Onhan näitä nyt taas ollut. Valokuvaamisen opettelu järjestelmäkameralla, sukuhistoria ....
Hetken kestää kunnes huomaa illan tullen itkevänsä ja ymmärtävänsä ettei oikeastaan mikään kiinnostanutkaan. Olen luonne, joka lähtee täysillä mukaan jos lähtee, mutta tippuu yhtä nopeasti alas. Ja tippuu aina. Niin se menee.

Ja nyt kun katsoo taaksepäin tätä typerää tekstiä, ei tee mieli edes julkaista, mutta julkaisen silti. En tunne saavani nyt mistään otetta, lyö tyhjää, mutta yritys se oli tämäkin, saada edes joku ajatus kiinni. Mitä näitä turhaan tarkemmin lukemaan ....