Kuiskauksia pohjalta joita kukaan ei enää kuule.

Minulla ei ole enää muuta kun myrkytetyn mieleni sanat.
Upottava tyhjä musta aukko jossa huudan sydänjuuriani myöten kenenkään kuulematta.
Olen niin väsynyt, väsynyt, väsynyt. Minusta on imetty voimieni rippeet jonnekkin pois enkä löydä enää sitä hetkeä jossa hengitin ilman kipua syvällä sisällä.
Minusta jäi tyhjä kuori jäljelle joka haluaa kadottaa itsensä, pois, kaikkialta. Koko maailman tuskasta. Tästä pahuudesta, päiväkausien tuskista jossa ei enää pysty olemaan.

En valinnut syntyä tänne, synnyin ja kärsin, voi kuinka kärsin.
Enkä minä jaksa enää pitää sisälläni mitään. Mieleni tuska vyöryää kaikkialla, kaikessa tässä yksinäisyyden tuskassa ja hiljaisissa huudoissa, virtuaalimaailmani, sen ainoan, tuhoten.
Tuhoan itseni, maailmani, kaiken vähän mitä on jäljellä.

En pysty hallita, en hillitä. Tuska pyrkii sisältä ulos koskaan loppumatta. Myrkytetyt sanat myrkyttävät kaikkialla vaikka sydän vielä haluaisi välittää, tukehtuu sekin lopulta.

Putoan putoamisteni alle, vaivun vielä syvemmälle vaikken arvannut enää sellaista olevan.
Kyyneleet poskilla, kaulalla, paidalla. Viiltävät veitset rinnan alla ja kipujen sydämenlyönnit yhtä raskaita kun kivireppu.

Tule, kuolema

Tule ja vapauta

elämisen vankeudesta

kaikki jotka

eivät elämää kestä

tekemättä muille pahaa,

piinaamatta, tappamatta,

raatelematta onnea ja rakkautta

Tule, kuolema

armahda autiot ja pahat

kuoleman helpotuksella,

peitä unohduksella

Tule, kuolema

Ole kerrankin viisas, ole

hyvä ja oikeamielinen,

ole elämän kaltainen.

-Tommy Tabermann

Polttava ikävä vuosikausien taakse. Ymmärrys että aika entinen ei koskaan enää palaa. Tulevaisuuden hirviöt jokaisessa huomisessa, painajainen koskaan loppumaton.

Entisen rakkaani runo tietokoneenruudulla. Kuolit ennen minua vaikka ei sen pitänyt mennä niin. Kaipaan haudallesi. Kaipaan multien joukkoon jossa sinä olet. Ikuisuuteen kanssasi vaikken tiedä missä olet.

Tuntien jatkuvaa kipeää

Huomaan, jään kylmään
yksinäisyyteen
kuin tahtoisin verhota
pimeyteen
itseni,
sulkea kaikki ovet ja
ikkunat.

Eilisien pelkojeni
halvaamana ymmärrän,
pelkään huomista vielä
enemmän
sisälläni
kuin päälleni kasattua
multaa ja maata.

Tätä jatkuvaa hiljaisuutta
en kestä ajattelematta
sen odotuksen vaihtuvan
kaikkien huomisien
jälkeen,

jatkuvaan tiedottomaan
ikuisuuteen.
-J <3 1.3.1977-15.6.2007

Keinoja joiden sanovat helpottavan, ei helpota.

Keinoja, joilla lopettaa tämä kaikki maallinen tuska, mielen syövereissä täyttäen koko pääni. 

Tehosekoitin lääkepurkit kivireput valtimot veitset skalpelli metronkiskot junanraiteet jyrkänteet bensa tulitikut, palan tuhkaksi lattialle. Minkä valitsen vien loppuun tällä kertaa oikeasti varmasti kuolemaan kerralla ja mahdollisimman äkkiä. Kaipaan sinua vaikka olen vain unelmoinut. Vuosikausia vuosikausien perään. Vaihtoehto jota en halua jättää käyttämättä. Päätös jota en halua enää olla tekemättä. Lopullinen piste joka ei saa enää olla pilkku.

Anelen, anelen, anelen.

Olen liian kivuissani heräämään enää yhtenäkään aamuna, aamupäivänä, iltana, yönä. 

Paeta viimeisen kerran sinne mistä ei ole enää paluuta, koskaan.

Sinne minä haluan kipeän sydämeni viedä

ja sieltä minä en enää palaa

myrkytetty mieli kohoa ilmaan, lopu, tuhoudu,

ruumis painu mullan alle kasaan tuhkana tuhkakekona

anna ihmisten painaa se maa alas 

jätä heidät jaksamaan se mitä et jaksanut

he jaksaa

helpottuu aika kun viimeinen taakka lasketaan pois,

nukkumaan ikiunta

eikä mikään enää ole kuten ennen

mutta sitä sinä et enää näe.