Mieltä niiden lisäämiseen ei ole.
Tuntuu kun kaikki ne äärimmäisen kauniit pienet merenrantahetket olisi ollut harhaa vain.
Hukuin taas kyyneliin, romahdin ja tipuin.
Huomasin yhtäkkiä merenrantareissullani kuinka yksin olenkaan. Katselin pariskuntia ja kaveriporukoita hymy huulilla auringonpaisteessa ja etsin varjoisinta paikkaa. Hajosin siihen paikkaan. Joku pohjaton suru vyöryi jostain kuin ukkospilvi. Siellä itkin keskellä metsää merenrannalla ja ajattelin etten enää pysty liikkumaan. Että jään sinne ja huuhtoudun meren aalloissa pois. Kohti kuolemaa.
Olisi pitänyt.
Lähdin kuitenkin ja kaikki ne päivät sen jälkeen olen vain hukkunut tähän kipuun. Tuntuu täysin turhalta olla olemassa.
Mielessä pyörii kivireput ja merenaallot ja pilleripurkit ja valtimot ja kallionjyrkänteet.
Ja yksi lause. "Mä en jaksa enää nousta putoamaan takaisin."
Kun aina putoaa, kovaa ja korkealta, miksi nousta ? Kaikken helpointa olisi vaan jäädä makaamaan siihen. Tai lähteä siitäkin. Koko universumista.
Ei auta enää meren suolaiset aallot, ei sen enempää kun suolaiset kyyneleetkään. Ei tunnu miltään. Olen silti mennyt. Uinut kuutamossa niinkuin jossain elokuvissa, vaikkei se tuntunut yhtään siltä.
Sinne olisi ollut hyvä silti jäädä. Mutta kun tiesi ettei voi, uskalla, huuhtoutua aaltoihin, kipu alkoi taas samantien kun nousi vedestä pois.
Ja se kipu on. On on on. Jyskyttää rinnan alla. Koko ajan. Voimistuu, välillä hetkeksi heikkenee, muttei koskaan tarpeeksi. Ja taas vyöryy. Peittää kaiken alleen. Saa sisukseni repeytymään. Ei pysty olla. Mitenkään.
Niinkuin viime yönä. Tupakat loppui eikä sähkötupakka ajanut enää asiaa. Sänky oli vain ryppyisen lakanan peittämä ja peitto lattialla. En pystynyt nukahtamaan mitenkään. Puin päälle ja lähdin keskellä yötä läheiselle huoltoasemalle ostamaan tupakkaa. Toivoin että joku olisi siellä pimeässä tullut ja tappanut. En pelkää enää. En mitään rasahduksia hiljaisessa yössä. En ihmisiä jotka saattavat kävellä perässä. Pelkään enemmän sitä että selviän kotiin ehjänä, herään uuteen aamuun ja sattuu taas. Miksi kukaan ei tule ja tapa. Ne viattomat perheenäidit, joilla on tarkoitus, puukotetaan kuoliaaksi kotipihalla. Siitä luin, uutisista. Ja mietin miksi kukaan ei valitse uhrikseen minua. Olen valmis, antakaa tulla ! Liian pelkuri silpomaan itseni.
Oli jo vaikka mitä ideoita. Mihin suunnata elämä. Taustalla paineet siitä että jos en nyt nouse, lopullinen eläke on varmasti vuodenvaihteessa ajankohtainen. Yhdeksäs vuosi kuntoutustuella eikä kuntoutuminen ole edes alkanut. Soittelin ja kyselin, ajattelin että nyt tai ei koskaan. Ja tässä istun vieläkin. Romahdin taas. Se pieni hetki jolloin pitäisi päästä eteenpäin, on niin pieni ettei se ehdi odotella ohjaajien kotikäyntejä tai viikkokausien päässä olevia tapaamisia. Pitäisi toimia sinä samana päivänä. Ei se toimi niin. Maailma ei toimi niin ja minä olen tunteideni loukussa. Ja sitten ei ole enää mikään mahdollista. Jään taas paikoilleni eikä kukaan pysty minua siitä repiä, ennen kuin itse taas joskus jaksan. Enkä jaksa enää. En helvetti jaksa.
Ja turhaa on siihen tulla sanomaan, että onhan kaikki vieläkin mahdollista.
Sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä itse miten vaikeaa se on. Antautua elämälle ja luopua kuolemasta. Se ei tapahdu päätöksellä. Se ei tapahdu kenenkään sanomisia kuuntelemalla.
Itsepäisyyteni on haudannut kaiken alleen. Kuolemanhaluni on vyörynyt peittäen kaiken. Ja tätä samaa mantraa jauhan vuodesta toiseen. Siinä missä muut menevät ja kuntoutuvat.
Ja tässä ollaan. Masennuksen ytimessä. Hukkumassa taas. Joka ikinen kerta tämä tulee takaisin. Eikä koskaan mikään ole enää toisin.
"Verenhimoiset hirviöt kannoillani.
Liian pitkä matka perille.
Törmäsin ihmiseen, joka näytti etäisesti tutulta.
Sinäkö se olit, kun petti maa jalkojeni alta.
Paras suojata silmät.
Mua häikäisee niin.
Mä en tahdo enää juosta,
ja vikuilla taakseni.
Pitelisit mua hetken,
laulaisit laulun.
Mä en jaksa enää nousta
putoamaan takaisin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti