Pohja

Leave the body,
leave the mind
Every promise
Every place behind

I just happen to feel so alone
for today
for all days to come

I just wanna be,
wanna be gone
- Anna Ternheim

 Kun joka päivä koskee, elämä näyttää raakuutensa, mieli palaa muistoihin. Niin paljon muistoja. Kipeää. Mieli koittaa etsiä selityksiä, vaikkei niitä löydy. Missä kohdassa eksyin, olisiko tämän kaiken voinut estää. Ja kaikki ne kerrat kun yritin päästä pois koko maailmasta, miksi en onnistunut. Miksi se pieni toivonkipinä, joka piti minut elämässä, ei sammunut. Haluan sammua, loppua, kadota kaikesta. 


Aamut niin vaikeita, synkkiä. On niin vaikea nousta ylös. En muista enää aikaa, jolloin aamulla herätessäni ei tehnyt mieli jäädä sänkyyn, vaan mieli halusi jo ryhtyä päivän tehtäviin. Ei mitään odotettavaa, ei mitään haluttavaa. Kaikki pelkkää tyhjää. Tai hirveää ahdistusta jota ei saa pois.
Ei tämä lopu koskaan. Olen keinoton, täysin toivoton. En näe missään mitään mieltä.

Ahdistus tuntuu kehossa asti. Paleltaa, kolottaa, levottomat jalat vatkaavat, kasvot näyttävät kalpeilta ja väsyneiltä. Uupumus näkyy kilometrien päähän. Kuinka kauan vielä, koska tämä loppuu.
Vaellan varjona itsestäni päivistä toisiin ja odotan vain unta. Ja painajaisia joka yö. Kuolemaa, ikävää, itkua, huutoa. Mielessä ei oikein liiku enää mitään, pelkkää tyhjää ja sanoja on vaikea löytää.
Ja kuinka tunnen suunnatonta kaipuuta ihmisiin jotka ovat jo menneet pois. Jään menneeseen kun ei ole tulevaa. Oksennan pahan oloni tähän näppäimistölle, enempää ei irtoa, olen lukossa.

Notkahdus ?

Lääkärini sanoo että tämä on voinnissa tapahtuva notkahdus.

Minusta ei siltä tunnu. Tuntuu kun kaikki se kipu ja tuska tulisi vahvempana takaisin, jäädäkseen ikuisesti.
Notkahdus. Notkahdus. Miksi ei tunnu siltä. Tämä tuntuu ikuiselta. Kuin mitään hyvää ei olisi ollutkaan. Piti kirjoittaa tänne ihan erilainen päivitys. Suunnittelin sitä mielessäni useana päivänä vielä silloin kun kaikki tuntui paremmalta. Nyt sen voi unohtaa.
Yritän silti pitää asioista kiinni, vaikken tiedä miten, kun kaikki hajoaa taas sirpaleiksi.

Luin läpi edellistä tekstiä enkä tunnistanut itseäni. Nyt sattuu taas niin kovin. Kuka tuon edellisen kirjoituksen kirjoitti?

Sanat on jossakin niin jumissa mutta yritän silti. Mistään ei oikein tule mitään. Hajotan kaiken mihin kosken. Ihmissuhteet myrskyää ja katkeaa. Toiveikkaat suunnitelmat särkyy eikä tunnu enää miltään. Kalenterissa ei ole tyhjää, mutta nyt se ahdistaa. Äskettäin ahdisti sen tyhjyys. Nyt haluan tyhjää. Tyhjää tyhjää tyhjää ! Unta. Ikuista unta.

Yritän saada kiinni mitä tässä on tapahtunut, mikä tässä on minut murtanut. Henkisen parempivointisuuden jälkeen fyysinen terveys alkoi romahtaa ja on edelleen kovaa yskää, ehkä se väsytti. Ehkä minun kuului saada vain vähän hengähdystaukoa että jaksan taas olla pohjalla. Jaksan taas taistella uudet helvetit läpi.
Mahdoton tietää.
Tai ehkä mieli kamppailee sairauden ja kuntoutumisen väliä, sairaus puhuu vahvempana, vetää takaisin uudestaan ja uudestaan. Kuinka kauan jaksat vielä vastustaa. Vastustaa sairautta, vastustaa paranemista? Ethän enää tiedä muusta. Ja vain toinen sairastunut voi sen ymmärtää, miten pelottavaa on sairastaa mutta myös kuntoutua, parantua.
Kaikki on nyt vain oiretta ja sairautta. Lääkepurkkeja ja lääkäriaikoja. Ahdistuksenhallintakeinoja ja diagnoosinumeroita. Mitä muuta voi olla ? Et muista enää.

Notkahdus.

Milloin tämä menee ohi? Milloin nousen tästä.

Samat tutut synkät ajatukset kiertää kehää eikä jätä rauhaan. Sairausko puhuu vai minä. Tahtoisin rauhaa ja hiljaisuutta. Olin viime viikolla ensimmäistä kertaa kirjoitusryhmässä, ja aiheena oli mitä haluaisit antaa itsellesi. Jäin miettimään sitä. Oli vaikeaa kirjoittaa muiden läsnäollessa. Tällä hetkellä haluaisin antaa itselleni rauhaa, seesteisyyttä, kivuttomuutta. Toiveajattelua. En voi antaa itselleni niitä. En saa tätä kipua pois.

Kipuko se pahin, vai tyhjyys. Ikuinen tyhjyys jota ei täytetä millään. Kumman antaisit pois jos saisit valita, kivun vai tyhjyyden? Luulen että tyhjyyden. Se on niin selittämätöntä, epämääräistä. Kipuun saattaa löytyä hoitokeinoja, oireiden lievitystä, merkityksiä ja syitä. Tyhjyys on liian epämääräistä selitettäväksi, mahdoton täyttää jos se kumpuaa sisältä, jostain kaukaa, jo lapsuudesta.

Yritän silti. Päivä kerrallaan. Vaikka haluaisin olla yrittämättä. Nousen aamuisin ylös sängystä. Menen sovituille menoille. Vaikka ei jaksaisi, vaikka ei haluaisi. Vaikka haluaisi vain luovuttaa. Niin menen silti. Kiitollisena siitä että nyt tunnen olevan hyvässä hoidossa. Tiiviit tapaamiset. Turva. Mieletön turva vaikken tietenkään sitä aina tunne. Mutta kuinka turvatonta oli kun kukaan ei kysellyt perään, antanut aikoja, ollut kiinnostunut. Saatoit maata viikkokausia ilman että kukaan kysyi mitään.
Olen äärimmäisen kiitollinen, kaiken kivun keskellä. Vaikka samalla poden huonoa omaatuntoa. Miksi minulle, miksi nyt, miksi kaikkien vuosien jälkeen saan kaipaamaani tiivistä ja hyvää hoitoa. Olenko ansainnut sen, täytyykö se ansaita. Enkä ole pyytänyt. Vuosia sitten anelin ja pyysin, en saanut.

Jossain sisällä pienenpieni hiipuva toivo. Pakko olla, vaikken sitä näe. Miksi muuten yrittäisin? Voisin vain jäädä sänkyyn ja luovuttaa. Siellä jossain se on. En sitä näe. Niin kauan kun se on, edes näkymättömissä, jaksan nousta.
Ja hengittää.

Varovaisia otteita elämään

Kesä jää hiljalleen taakse ja syksyn tuoksu leijuu jo ilmassa. Illat alkavat tuoksua suitsukkeille ja kynttilän lämpö valaisee huonetta. Parvekkeella tarvitsee jo iltaisin kietoutua huppariin ja villasukat kaivetaan kaapista esille. Kaunis lohdullinen syksy ja levollisempi mieli.

Syksy on usein ollut sairauteni vaiheissa sitä helpompaa aikaa, mutta liian usein viime vuosina se ei ole enää tuntunut miltään. Mennyt siinä samassa masennuksen usvassa. Nyt on kuitenkin lievästi toiveikas olo monien asioiden suhteen. Mustan ja harmaan sävyjen lisäksi näen hetkittäin myös muita värejä.

Kalenterin tyhjyys alkaa saada täytettä ja aamukahvia juodessa ei tee mieli kömpiä takaisin nukkumaan. Mielessä jyskyttävä jatkuva kuolemanhalu alkaa väistyä ja vaikka edelleen keinun siinä välissä, välitilassa, alan kurkottaa haparoivin ottein kohti elämää. Vielä hyvin, hyvin varovaisesti.
Ja pelko on tietenkin myös läsnä. Voiko tämä helpompi ja levollisempi olotila kestää tällä kertaa ? En uskalla luottaa. Mielessä on liian vahvana edelliset kokemukset. Viime syksyn toiveikkuus ja kuntoutuksen aloitus, joka viikon jälkeen uuvutti ja romahdutti minut takaisin pimeyteeni.
Näen että olen siitä lähtien ollut hyvin pimeässä, käynyt pohjalla hyvin konkreettisesti ja päätynyt jopa sinne johon en ollut päätynyt pitkään aikaan. Mustaan pimeään jossa en nähnyt mitään, en itseäni en elämääni enkä ketään muitakaan. Vain loputon halu päästä pois ja ahdistus joka repi hetki hetkeltä kappaleiksi ja sai tekemään äärimmäisiä tekoja. Tuhon tielle josta en uskonut nousevani enää koskaan.

Mutta hiljalleen alkoi näkyä helpotusta olotiloissa ja tuli tarve päästä ulos. Katsoa näiden kotini seinien ulkopuolelle varovaisen pelokkaana uskallanko. Ja olen uskaltanut lähteä täältä turvapesästäni ja kokenut ulkomaailmassa tunteita että hetkittäin jopa nautin asioista.
Lääkärin luona keskustelut alkoivat hiljalleen vaihtua kuolemanhalun purkamisesta tulevan syksyn ohjelmistoon. Aloin kaivata, ja kaipaan jotain muuta elämää kun yksinäinen syrjäytymiseni kotonani.
Dkt-terapiaan sain hyväksynnän ja se on alkamassa kunhan paikka vapautuu. Myöskin muuta ohjelmaa on suunnitteilla joista tiedän lisää parin viikon päästä. Kuntoutusta, johon en uskonut enää kykeneväni.

Tottakai on ristiriitaiset tunteet kaiken suhteen kun muistaa niin selkeästi miten mikään ei ole onnistunut viime vuosina. Miksi onnistuisi tälläkään kertaa ? On paljon pohdittavaa, on paljon muistettavaa. Tärkeimpänä varmaan se omien voimavarojen tiedostaminen. Uskon että viime syksyinen yritys kuntoutua kaatui liian nopeaan tahtiin. Enkä saanut tarpeeksi tukea.
Olen kärsimätön luonne ja sen kanssa tasapainoileminen on hyvin haasteellista. Koska kun pitkän ajan jälkeen se halu tehdä ja toimia tulee, on vaikea ottaa hitaasti, vaikka se on ensiarvoisen tärkeää.

Masennuksen kanssa tulen varmasti kamppailemaan lopunelämääni, mutta helpompien jaksojen aikana voi opetella lisäämään elämään myös muuta kun sairaudentäyttämää oireilua ja sitä kautta ylläpitää parempia jaksoja. Romahduksia ja vaikeita päiviä tulee, mutta niistä selviytyminen on helpompaa kun koko elämä ei ole pelkkää sairautta ja mustaa tyhjyyttä.
Kuntoutuminen on raskas polku, joka ei mene suoraviivaisesti eteenpäin. Tulee otettua askeleita eteen ja taas taakse. Sen ymmärtäminen on tärkeää. Mitään ei saavuteta hetkessä, eikä "parantumisesta" voi varmaan puhua vielä vuosikausiin, jos koskaan. Tärkeintä on se, että niiden romahdusten jälkeen jaksaa taas yrittää. Se on todella vaikeaa, ja usein romahduksen tullessa tulee tunne etten halua enää yrittää koskaan yhtään mitään koska mikään ei lopulta onnistu. Ja sen kanssa on kamppailtava aina.

Mutta kun on nähnyt hyvin pimeää, käynyt hyvin pohjalla, helpompia aikoja osaa arvostaa aivan eri tavalla. Ristiriitaista sinänsä, kun koko maailman tämänhetkinen tilanne on hyvin synkkä. Enkä ole itsekään välttynyt sen suremiselta. Nyt kun jaksaa taas nähdä, jaksaa myös seurata maailman tapahtumia, ja joskus kieltämättä kantaa aika kovaakin maailmantuskaa. Mutta samalla osaa myös eritavoin arvostaa sitä että on katto pään päällä, hanasta tulee puhdasta vettä ja jääkaapissa on jotain syötävää. Se, että kaikille niitä ei ole, on välillä todella tuskastuttavaa.

Mutta loppujen lopuksi en voi kovinkaan paljoa vaikuttaa asioihin paitsi omassa elämässäni, joka ei sekään ole todellakaan helppo ollut, vaikken olekkaan sotien keskellä elänyt tai joutunut puhtaasta vedestä taistelemaan. Sen tiedostaminen on kuitenkin paljon, että nämä meille "itsestäänselvät" asiat eivät ole kaikille itsestäänselviä.

En voi kuitenkaan tällä hetkellä muuta kun odottaa varovaisen toiveikkaana tulevaa syksyä omassa elämässäni, ja yrittää olla antamatta pelolle liikaa valtaa.
Niin kauan on kuitenkin vain yritettävä, uudestaan ja uudestaan, kun on elämääkin.
Ja toivoa varovasti että elämä kantaisi tällä kertaa pidempään.

Meren aallot

Vaikka olotilat ovat edelleenkin olleet kovin synkät, eikä niitä tosiaan ole helpottanut kolmisen viikkoa kestänyt fyysinen kipeys, on joukkoon mahtunut pari parempaakin päivää. Niinä päivinä olen yrittänyt ottaa jotain tästä elämän synkkyydestä irti. Usein ne jäävät hatarina muistikuvina mieleen pahojen päivien taas koittaessa ja myöhemmin miettii onko niitä ollutkaan. Onneksi kuvat joskus muistuttavat siitä, että joskus joinakin hetkinä nautin pienesti jostain. Kauneutta luonnossa on jos vain jaksaa sitä katsoa.

Riemunkiljahduksia en odotakaan, mutta jotain kaunista joskus jonka toivottavasti muistaisi myös pahempina päivinä, usein kuitenkaan ei.

Meren aalloissa tunnen joskus edes hetken saavani jotain irti, harmikseni ne nautinnot jää vähiin. Usein on liian vaikea lähteä. Ja kesä kääntyy nyt syksyksi ja uinnit ovat varmasti nyt uitu. Mutta syksy on kaunis ja lohduttava.

Hoidon puolesta olen saanut nyt tiiviimpiä tapaamisia ja nyt syyskuun ajan näen lääkäriä viikottain. Se tuntuu aika uskomattomalta ja koitan yrittää kaiken synkkyyden keskellä arvostaa sitä, koska itsestäänselvyytenä sitä en missään nimessä ota. Dkt-terapian haastattelun olen nyt käynyt ja odottelen päätöstä, mutta mitään esteitä sen aloittamiselle ei pitäisi olla.

Ajatukset ovat nyt liiankin lukossa, mutta kuvat puhukoot puolestaan.

Kesän synkät hetket

Kesä lähenee loppuaan. Raskas, synkkä kesä. Eikä omalla kohdallani pelkästään säiden puolesta. Itseasiassa sateet ja viileys on juuri sitä mitä olen halunnut. Välillä pysähdyn miettimään että ihan unessa tässä on menty. Kesästä ei jäänyt mieleen mitään. Muuta kuin Meilahti.

Viimeisen kirjoituksen jälkeen kesäkuun lopulla päädyin vielä toistamiseen Meilahteen. Ja sillä kertaa hengityskoneeseen asti. Pelko heräsi, että taasko tämä alkaa. Jatkuvat lääkeyliannostukset olivat aikanaan osa elämää, ei enää pitkään aikaan.
Tuon jälkeen lääkäritapaamiset ovat tiivistyneet. Mietinkin usein, että tätäkö se nykypäivänä on. Kaksi vakavaa lääkeyliannostusta, toisessa yö hengityskoneessa, ennenkuin hoidossani alkavat huolestua.
Sitä oloa ei oikein voi edes kuvailla, kun heräsin Meilahdesta hengitysputki kurkussa ja nenämahaletku nenässä, kädet täynnä neuloja ja letkuja, vaipoissa ja katetreissa, lattialla rikkileikattu paitani. Mukanani ei ollut kännykkää, ei avaimia, ei takkia, ei kenkiä, ei mitään.
Sama lääkäri kun aiemminkin, hänen ilmeestään näki selvästi mitä hän ajatteli. 
Palasin sieltäkin kuitenkin seuraavana päivänä kotiin. Ehdottivat osastoa, ja minä tiesin ettei se enää auta. Pakkohoitoon ei ollut perusteita.

Tuon jälkeen tajusin että vaikka en ole varma Voxran vaikutuksista lääkeyliannostuksiini, en kyseistä lääkettä voi enää syödä. Siltä varalta että on. Halusin kuolla, petyin kun en kuollut. Mutta tuota rumbaa päivystyksissä letkuissa en enää jaksa. Voxra sai jäädä.
Vaikka jokin aika sitten päätin ettei enää yhtäkään uutta lääkekokeilua, tajusin taas etten ilmankaan voi olla, ja kaikki kokeillut lääkkeet tuntuivat huonoilta vaihtoehdoilta aloittaa uudestaan. Päädyin aloittamaan äskettäin markkinoille tulleen lääkkeen Brintellixin.
Odotinko siltä mitään ? Kai jossain sisälläni oli varovainen toivo uudesta lääkkeestä. Josko tämä. Lääkäri sanoi ne samat sanat jotka olen kuullut jo yli kymmenen vuotta, että jotkut potilaat joutuvat käymään läpi kymmeniä lääkkeitä ennenkuin löytyy toimiva. En uskonut, taaskaan. Ja hyvä etten uskonut. Vältyin pettymyksiltä.
Ei tunnu miltään tämän vaikutus. Ei haittavaikutuksia, ei hyötyjä. Huomenna silti nostan annosta, koska niin neuvottiin tekemään, enkä jaksa tapella vastaan, eikä toisaalta ole mitään menetettävääkään, vaikka lääkkeen hinta onkin kallis.

Kuva ja runo = Kun sanat riittävät

 Kesä on mennyt lähes kokonaan sisällä. Vaikka itse en sateita tai viileyttä pelkää, päinvastoin, ja nimenomaan halu ulos tulee viileinä päivinä, niin kaikki on silti jäänyt vain ajatuksen tasolle. En pääse täältä mihinkään. Oli suunnitelmia, ainahan niitä on. Merenrantaviinittelyt, valokuvaamiset, paikat joissa käydä. Vaan missä kävin ? Kerran poistuin pääkaupunkiseudulta vanhemmilleni pariksi päiväksi (joka oli raskasta), kerran kävin meressä uimassa, kerran istuin merenrannalla ystävän kanssa viiniä lipittelemässä.

Syksy saapuu. Kaunis syksy. Yleensä helpoimpia vuodenaikoja olojen puolesta, mutta enää ei voi sanoa niin. Ei mitään odotettavaa, miltään vuodenajalta.

Liian helppoa jäädä kotiin, näiden seinien sisälle yksin. Toisaalta olen myös tajunnut yksinäisyyteni, vaikka haluaisi mennä johonkin, seuraa harvoin on. Seinät kaatuu päälle, jään niiden alle kun en osaa poiskaan lähteä. Olen tuskastumiseen asti turhautunut tähän tilanteeseen. Pahimpina ahdistuksen hetkenä mietin kuumeisesti muutosta. Kuitenkin liian usein olen liian väsynyt ja lamaantunut muuttamaan mitään. Mitä alkaisin tekemään, mihin suuntaisin vähäiset voimani ? Onko minulle tässä maailmassa enää mitään ? Voisinko enää nauttia mistään ? 
Silloin kun en ole liiallisen lamaantunut, pyörittelen noita kysymyksiä päässäni. Onko enää mitään, mitään minkä vuoksi elää ? 
On vaikea nähdä kärsimykseltään elämää.

"Annan kaiken voimani, kaiken valtani sinulle. Piirrä minulle ääriviivat. Pelasta minut tai yhtä hyvin hajota, hajota kokonaan. Tapa minut." - Riikka Pulkkinen/Raja

Haparoivia askeleita tyhjyyteen

Melkein päivälleen vuoden jälkeen sama toistuu. Neljän päivän erolla.
Väsyin niin että ajattelen että jos onnistuisin tällä kertaa. Oli varma suunnitelma, jota pyörittelin päässäni monta viikkoa. Ja sitten yhtenä iltana toteutin sen. Siemailin viiniä yksinäisyyteeni ja suruuni, mielessä kuukausien tuska joka ei jätä hetkeksikään rauhaan. Ajattelin että ei tämä enää voi jatkua. En anna sen jatkua.
Kaikki ne asiat joiden vuoksi vielä hengitän päivästä toiseen, valui pois. Valuin tyhjyyteen jossa en ajatellut enää minkään olevan mahdollista. Paitsi pakoreittini.

Mutta jokainen kerta sama pelko hiipii mieleen vaikka teon toteutuksen hetkellä olisinkin varma asiasta. Olen jäänyt siihen kiinni. Tai sitten syvällä sisimmässäni asuu pienenpieni toivo jota en näe. Mutta tulee niinä hetkinä lopulta pilaamaan suunnitelmani.
Itkin ja nielin pillereitä. Sydämen sykkeeni rauhoittajia. Halusin koko sydämeni pysähtyvän. Henkisesti tunnen olevani jo kuollut, minun tarkoitukseni oli enää sammuttaa sydämeni, hengitykseni, verenkiertoni. Kaikki joka pitää minua täällä vielä.

Ja taas pelko. Paniikki. Ei, en minä pysty. Jos se onkin pahempaa, jos minä en onnistu, jos jään koomaan, vihannekseksi toisten armoille.
Itse en apua pystynyt soittamaan. Pystyin vain soittamaan hyvästit eräälle, ja samalla tiesin että hän ehkä soittaa avun. Toivoin että ei soittaisi, tai että apu viivästyisi, tuho olisi jo tehty. Riskillä mennään. Josko vahingossa onnistunkin. Siihen toivoon tartuin. Turhaan.

Kohta oli sinipukuisia täällä. Ja sitten valkopukuisia. Askeleet horjui, lääkkeet vaikutti, tuskin pysyin pystyssä. Sen muistan. En kaikkea muuta. Ja taas ambulanssi. Taas sama itku.
Suoneen runnotaan kanyylia joka ei meinaa mennä eikä menekkään. Vasta sairaalassa. Nesteitä. Ja kohta se sama musta litku. Hiiliä huulissa, naamassa, juon vaikka olen oksentaa. On pakko. Muuten nenämahaletku. Sen kaiken niin jo muistaen. Sydänfilmiä ja sydänmonitoria, valvontahuoneen loppumaton meteli. Joku rimpuilee viereisessä sängyssä sidottuna sänkyyn kiinni.

Antakaa minun kuolla.
Mutta ette anna, koska se on teidän tehtävänne.
Valvovat sydämenrytmiä joka laskee tasaisesti, mutta kohta taas nousee.

Ja se kamala aamu. Kun tiedät jo mitä tapahtuu. Joudut odottamaan loputtomalta tuntuvan ajan psykiatrin konsultaatiota. Puhua samat sanat ja lauseet kun niin monta kertaa.
Mutta hän tuntuu välittävältä. En ole tuntenut sellaista aikoihin. Hoitoni on ollut suoraan sanoen surkeaa. En tule polin hoitajani kanssa toimeen ollenkaan. Kukaan ei kuuntele. Ja nyt siellä sairaalan valvontahuoneessa kuuntelivat. Se tuntui niin oudolta pitkästä aikaa että herkistyin monta kertaa kyyneliin vain siksi että kaikkien näiden samojen kertojen jälkeen joku vielä välittää. Sanoo asioita joita ei enää odottanut kuulevan. Menen täysin hämilleni. Mutta ne välittämiset jää sinne. Se ei paljoa auta jatkoon. Myöhemmin samalla viikolla sen jo huomaan.

Jälkeenpäin mietin että huusinko hätääni, sitä ettei kukaan kuuntele, ettei ole kiinnostunut. Halusinko teollani kertoa kuinka paha olo on, että nähkää ja kuulkaa, ette te muuten kuule ellen minä taas toimi näin ! Mutta ei he kuule sittenkään. Täysin turhaa.
Vai halusinko kokonaan pois. Miksi soitin sen puhelun?
Nyt kaduttaa. Kaduttaa helvetisti. Ei se, että otin yliannoksen lääkkeitäni, vaan se etten vienyt sitä loppuun. Oli hyvä mahdollisuus kuolla. Vaarallisia lääkkeitä yliannosteltuna.

Ja taas kaikki on kuten ei olisi mitään tapahtunutkaan. Päivät jatkavat samaa tasaisen tappavaa kiertokulkuaan. Aamut tuntuvat päivä päivältä pahemmilta. Kyyneleet tippuvat kahvimukiin.
Toistan päivittäin samaa rytmiä, joka käsittää kokoaikaista kotona oloa yksin.
Levotonta olemista, yölläkään en saa rauhaa. Painajaisia ja jatkuvaa heräilyä.

En osaa enää muuta. En halua enää muuta. Onko jossain ulkona maailma mihin minun pitäisi haluta ?
Istun parvekkeella ja katselen ohikulkevia ihmisiä (jotka onneksi eivät näe kunnolla minua) ja mietin mikä pitää heidät elämässään, mitä varten kiirehtivät paikasta toiseen toimittaen asioitaan, elävät elämiään. Mistä löytävät voimansa, tarkoituksensa. Vai toimivatko vain vailla tarkoitusta.
Kuinka moni ohikulkevista ajattelee joskus kuolemaa.

Minä kadotin kaiken tarkoituksen jo aikaa sitten. Miksi ihmeessä olen vielä täällä?
Liian väsynyt elämään, liian väsynyt kuolemaan. Jäin siihen välille josta en enää pääse pois.

Voin vain toivoa että jonain päivänä siirtyisin jompaan kumpaan suuntaan.

Pimeässä

Loppui vieroitusoireet, vaivuin yhä syvemmälle, vaihtui vuodenaika, tuli kyynelten täyttämät päivät.
Olin taas pohjalla. Ja niin epätoivoisena että tartuin taas pilleripurkkiin, aloitin taas lääkityksen. Ajattelin että mitä tahansa muuta kun tätä. Antakaa minulle jotain jonka takia nousen aamuisin ! Valuin päivistä toisiin kuin haamu. Ja valun edelleen. Pimeässä luolassani poissa katseilta, poissa kaikelta. Aurinko häikäisee, vedän verhoja kiinni. Ulkomaailmaa ei ole. Se on jo kadonnut. Liian vieras, etäinen.

Muistot viime kesältä, hiljaisia rantoja, tuulta hiuksissa, viiniä huulilla, veden vapaus iholla. Halusin edes osan siitä, osan jostain muusta maailmasta kuin tästä. Nyt kykenemätön mihinkään. Voxra-lääkityksen avulla elin viime kesänä ne hetket. Surua oli silloinkin, mutta jaksoin nähdä muuta.
Ja nyt pettymys. Pelkkä helvetti. Ei, minulle ei annettu enää muuta. Joku yrittää sanoa että ei enää, ei enää.
Lääkitystä takana jo viikkoja, lääkityksen nostoakin. Ja olen vain loputtoman väsynyt. Aivokemiani eivät ota enää mitään vastaan.
Sain vain jokapäiväisen fyysisen pahan olon henkisen ahdistuksen ja levottomuuden lisäksi. Yölliset heräilyt ja paniikkia ja kauhua. Kauhua elämästä.

Masennus muutti muotoaan, vei taas syvemmälle. Endogeenisesta toistuvaksi ja toistuvasta melankoliseksi. Pelkkiä kirjamia ja lääketieteellisiä termejähän nuo on, mutta selittäviäkin.

Eikä minullakaan ole enää sanoja, en osaa enää sanoittaa tätä, kaiken olen jo sanonut. Tuntuu ettei ole enää mitään, kaikki vietiin eikä jäljelle jäänyt mitään.
Paitsi tuska ja väsymys, niiden kanssa taistelen päivittäin. Väsyen yhä enemmän.
Ja loputtomat kyyneleet, itken päivittäin. Vuosien tuskaa. Ennen en edes itkenyt.
Ei ole enää ratkaisuja, olen valunut tyhjiin.
Tyhjänä haamuna otan aamut vastaan tahtomattani ja taistelen jaksaakseni iltaan.
Ja uni, uni ei enää anna rauhaa.

"Painavi mieleni
kuin kaikki maa.
Vaipuu jo eloni
sammalten taa.

Ikihonkain siimekseen
yksin nyt jään.
Menneet on linnut sen,
lehvät vain nään.

Sulkeutuu maailma kerran
ihmisen eestä.
Laulunsa viimeinen
taivaisiin soi.

Syömmeni kyyneleet
kuin kastetta ois.
Mukana tuulen
ne kulkeutuu pois.

Sulkeutuu maailma kerran
ihmisen eestä.
Laulunsa viimeinen
taivaisiin soi."