Väsynyt

Kun saisi hengittää ilman kipua edes hetken ....
Sattuu. Rintaa puristaa. Itkettää. Tulee pakokauhun omaisia tiloja, päässä jankkaa että Minä en pysty tähän enää.
Minä olen loppu. Minun ei pitäisi olla missään. Jankata kuolemanhaluani missään. En tiedä haluanko tosissani kuolla. Eilen halusin. Ehkä suurimman osan ajasta haluan johonkin tiedottomaan ja kivuttomaan tilaan. Eikö se ole sama kun kuolema.
Selaan läpi vanhoja sairauskertomuksia kymmenen vuoden takaa ja itken lisää. Ei pitäisi. Mutta haluan muistaa kaiken sen mitä on ollut. Enää ei ole tuollaisia tekstejä, mutta ei ole parempi tämäkään. Ei milläänlailla. Olen väsynyt. Väsynyt vaikka nukuin viime yönä neljätoistatuntia. Haluan nukkua koko ajan.
 

Olen väsynyt olemaan sairas, eikä mitään muuta ole. Olen menettänyt kaiken motivaation taas mihinkään enkä saa sitä enää takaisin.
 


Niin paljon kipua elämässäni. Pelkkää kaaosta ja kriisiä. Pelkkää helvettiä. Mutta koen silti että elin ennen enemmän. Noinakin hetkinä. Vaikka ne oli ihan järjetöntä. Lähes elin sairaalassa. Tai jossain tuskatiloissa, huusin niin perkeleesti kipua ulos ja se näkyi kaikkialla. Nyt on vain hiljaisuus ja satunnaiset huudot. Tyhjyyteen kaikuvat huudot eikä kukaan enää kuule.
En minä tiedä miksi minä edes kirjoitan. Sattuu jokainen lause.

 
Rauhoittunut joo. En enää viskele huonekaluja enkä joudu eristyksiin. Tuntuu että toimin kuin jonkun tuhovoiman riivaamana. Huusin kai liikaa ja nyt en jaksa enää. Huusin ääneni pois. Tekisi mieli huutaa taas. Kaikkialle tätä. Ja toisaalta vain käpertyä pois. Kuihtua hiljaa yksinäisyyteen kuolemana.

Pitäisi pyrkiä pahasta olosta pois. Pitäisi yrittää ja plaaplaa. Ei saa valittaa ja plaaplaa. Helvetti minä en pääse tästä pois vaikka kuinka yritän. Millä minä yritän enempää kun olen niin väsynyt. Niin väsynyt.



Miksi minä edes kirjoitan, liitän kuvia hulluudestani vuosien takaa. Sen kun tietäisi. Äänetöntä huutoa kai tämäkin. Ei varmaan pitäisi kirjoittaa. Olla olemassa missään.
Ei pitäisi.
En silti ala kirjoittamaan muusta kun en nyt tunne mitään muuta. Tällä blogilla en halua miellyttää ketään. Eikä minun tarvitse. En halua haalia suurta lukijakuntaa. Sama kai se lukeeko kukaan. Kirjoitan itselleni. Huudan äänettömästi. Kirjoitan että voin joskus muistaa.

Ei ne sanatkaan enää tule ulos. Ei auta. Ei helpotu mikään koskaan. Tämän vanki olen aina.