Kipuiluja

"Suututtaa saatanasti, kun ihmiset jotka todennäköisesti eivät ole koskaan kiemurrelleet kylpyhuoneen lattialla ahdistuksen jyskyttäessä palleassa, seisseet junanraiteen vieressä valmiina hyppäämään, valvoneet viittä vuorokautta putkeen, istuneet veitsi kurkullaan, maanneet siteissä suljetulla osastolla, tokaisevat ylenkatseellisesti: Täytyy hyväksyä, ettei elämässä voi aina olla kivaa. Joskus pitää kärsiä. Fuck you. Ikään kuin sauvakävely, porkkanamehu, haliminen ja kohottava kirjallisuus ratkaisisivat kaiken. Ikään kuin ahdistus, masennus ja itsemurha-ajatukset olisivat pohjimmiltaan teeskentelyä." -Ann Heberlein kirjassa En tahdo kuolla En vain jaksa elää

...

Tuntuu raskaalta. Hirveältä. Koko elämä. Jos hetken saa paeta, tuntea jotain muuta, kaikki tulee aina takaisin. Tuntuvat taas raskaammalta. Koko elämä yhtä saatanan kärsimystä. Kaikki tyhjyys sisällä niin konkreettista. Kaikki valo kadonnut. Uni täynnä painajaisia. Uusi aamu tuo kyyneleet silmiin. Aamukahvi ei maistu miltään. Mitään ei tapahdu. Kello kulkee eteenpäin mutta sisälläsi olet aina samassa paikassa, samassa kivussa, samassa tuskassa. Sama sisäinen helvetti joka päivä jossa ei ole lepotaukoja, et saa tuskaltasi kesälomaa. Se on aina, se on vakio. Se on maailmankaikkeutesi.

Toissapäivänä pakenin hetken hulluuden humalaan, hukutin murheeni viinipulloon ja halusin elää hetken. Jonain toisenlaisena. Jossain muualla. Pois kivusta. Onnistuin. Nyt kaikki tulee takaisin.
Ei ne hetket lopulta tässä kaikessa tunnu miltään. Kaikki samaa aina. Mihinkään ei lopulta voi paeta. Viini joskus tekee tehtävänsä, aina ei.

Lisää Ann Heberleiniä, kauniita sanoja, niin totta =

 "En halua mitään. En tunne mitään. En ajattele mitään. Minun ja maailman välissä on kalvo...Suuri tyhjyys. Suuri ei-mikään. Sinne minä kaipaan... Musta paino rinnan päällä...Haluan ryömiä pimeään koloon ja kuolla rauhassa."

Tänään mikään ei tunnu hyvältä. Joutuu taistelemaan sekuntit ja minuutit kerrallaan. Ulkona on jotain jota ei halua olevan. Sisällä kipu joka repii kappaleiksi. Miksi aina minä, uudelleen ja uudelleen.
Haluan tästä pois. Ottakaa tämä pois edes hetkeksi. En saa kohta happea. Tämä kaikki niin hirveää ettei tällasta voi enää kestää.

Haluan pois, johonkin kivuttomaan tilaan, ikuiseen pimeyteen jossa voin olla oma itseni, kaikkine kipuineni, kaikkine vikoineni.
Kun kaipaisi jonkun syliin, mutta kun ei koskaan ole muuta kun tyhjät seinät jotka huokuvat pelkkiä kyyneleitä. Kun aina samat seinät joille kertoa satuja ja kipujaan.

Muutun koko ajan, joka päivä tämä sairaus, nämä vuodet vievät minua poispäin maailmasta. Kaikesta. Lopulta ei jäljelle jää enää mitään. Jokainen päivä muistuttaa siitä kuinka kauas olen mennyt. Kuinka poissa kaikkialta. Vain oma sisäinen helvettini sisälläni.
Lopulta en ole koskaan mitään. Voi mennä pois. Mitä syytä jäädä ?