Kahden vuoden tauon jälkeen heräsin toissapäivänä jälleen Meilahden sairaalan seurantaosastolta. Täynnä piuhoja sydänmonitorissa, naama lääkehiilessä. Kuinka kamalalta tuntuikaan taas olla elossa.
Olin saanut taas tarpeekseni. Päätin torstaina että tänään elämäni päättyy. Mutta eihän se ole niin yksinkertaista. Kuolemanpelko on valtava. Vaikka samaan aikaan haluaisi vain pois. Toimin päättäväisesti enkä ajatellut enää siinä vaiheessa mitään kun purkasin lääkkeitä paketeistaan. Sulloin niitä yhteen tyhjään purkkiin ja otin vesipullon mukaan. Menin lähirantaan koska tarkoitukseni oli lääkehumalassa hukuttautua mereen. Nielin kolme kourallista lääkkeitä. Kun lääkkeet alkoi vaikuttaa, pelko iski taas. En pystynyt hukuttautua. Istuin siellä sekaisena, välillä makasin maassa. Ihmisiä kulki ohi mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota sekaiseen olemukseeni. Kuitenkin taas iski se pelko että mitä jos en kuolekkaan, vaan saan aivovamman ja vietän loppuelämäni vihanneksena vuodepotilaana. Se ajatus aikanaan sai luopumaan jatkuvista lääkeyliannostuksista. Ja tälläkin kertaa se ajatus sai minut kertomaan teoistani eräässä keskustelussa facebookissa. Ajattelin silti, ja olen ajatellut pitemmän aikaa että saatan silti vahingossa onnistua.
Hoipertelin kotiini tarkoituksena käydä nukkumaan. Makasin sohvalla lääkehumalassa ja silmät painuivat väkisinkin kiinni. Kohta soi puhelin ja vastasin siihen. Poliisit alaovella. Piti mennä avaamaan ovi. Pitelin seinistä kiinni ja hoipertelin alaovelle. Poliisit tulivat sisälle ja käskivät mennä makaamaan vasemmalle kyljelle. Tunsin poliisin säälivät katseet ja häpesin taas. Kohta tuli ambulanssi. Piti juoda lääkehiiliä ja lanssikuskit kaivoivat roskiksesta tyhjiä lääkelaattoja ja laski kuinka paljon olen ottanut ja mitä. Taluttivat alaovelle ja ambulanssiin. Alkuun olivat viemässä Marian sairaalaan mutta koska kyseessä oli niin suuri määrä lääkkeitä, veivät Meilahteen.
Kuinka elävästi taas muistinkaan sen seurantaosaston jossa olen ollut muutamia kertoja.
Siellä kiinnittivät monitoriin ja lätkivät tarrojaan joka puolelle. Ottivat sydänfilmiä ja juottivat lisää lääkehiiltä. Sitten nukahdin ja nukuin levottomasti yön.
Aamulla taas samat tutut kuviot. Psykiatria sai odottaa monta tuntia. Toiset potilaat oli levottomia ja eräskin huusi melkein koko ajan lepositeissään ja vaipoissaan viereisessä sängyssä.
Psykiatrin kanssa juttelin hetken ja sain hänet vakuuttuneeksi etten tee tätä uudelleen. Yritti saada mulle avohoidon akuuttiaikaa muttei heillä ollut sellaista antaa. Pääsin kotiin. Suoraan suihkuun ja sänkyyn.
Ja kaiken tuon jälkeen kamala morkkis siitä etten kuollutkaan. Olisin halunnut kuolla. Tuntuu ettei tällä elämällä ole enää mitään annettavaa. Päivät toistavat toisiaan ja kuluvat lähinnä kelloa tuijottaessa, uutta iltaa odottaessa että pääsee pakoon unimaailmaan. Yksinäisyys läsnä jokaikinen päivä. Mikään ei muutu koskaan koska olen liian väsynyt muuttamaan mitään.
Ei ole ollut sanoja kirjoittaa koska mitään ei tapahdu. Tälle tyhjyydelle ei ole enää sanoja.
Ja jälleen mietin, mikä saa ottamaan lääkeyliannostuksen jos ei pysty viemään sitä loppuun asti. Ei sitä hetkeä ohjaa järki. Siinä hetkessä ei tekoja pysty enää hallita. Se on kuin pakkoajatus ja sitä toimii kuin itsensä ulkopuolella. Silloin unohtuu kaikki ajatukset ja sitä vaan toimii, tekee kaikkensa että se hetkellinen kamala kipu menisi pois. Ei siinä hetkessä ajattele aivovammaa tai vihannekseksi päätymistä. Sitä vaan nielee pillerit ja toivoo että kuolee. Tuntee itsensä maailman turhimmaksi ihmiseksi, sellaiseksi josta kukaan ei välitä ja pitää vain mennä pois. Kun se tunne tulee, ei siitä pääse enää pois. Se tunne ei ole tullut nyt kahteen vuoteen, koska väsyin loputtomiin lääkeyliannostuksiin. Joskus kymmenen vuotta sitten olin monta kertaa vuodessa juomassa lääkehiiliä päivystyksissä. Sitten vuonna 2009 jokin muuttui. Onnistuin ottamaan niin vaarallisen määrän lääkkeitä, että päädyin intuboitavaksi ja sain aspiraatio-keuhkokuumeen ja makasin viikon Meilahdessa. Siellä oleva lääkäri oli hyvin huolissaan ja puhui suunsa puhtaaksi. Sai minut ajattelemaan että tällä tavalla on suurempi todennäköisyys päätyä aivovammaosastolle kun kuolemaan. Ja ne sanat painuivat mieleeni ja sai ajattelemaan. Sen jälkeen lääkeyliannostukset harveni, oli niitä muutama vielä sen jälkeenkin. Mutta silloin tajusin mitä olen itselleni tekemässä.
Ja nyt en tiedä mikä tuon tilanteen taas laukaisi. En tiedä voiko johtua uudesta lääkkeestä, Voxrasta. Tuntuu että tuo lääke ei ole ainakaan mitään hyvää tuonut, päinvastoin olotilat tuntuu koko ajan menevän huonompaan. Juttelin kuitenkin oman lääkärini kanssa puhelimessa perjantaina ja kerroin että haluaisin lopettaa kaikki masennuslääkkeeni, kun tuntuu että ne tuovat vain pelkkää pahaa. Hän kuitenkin sanoi että jatkaisin vielä tämän kesän ajan, ja elokuussa voitaisi tavata ja katsoa uudestaan lääkitystäni ja pohtia mahdollista vähentämistä tai jopa lopettamista.
On vain sellainen tunne, ettei tätä elämää tällaisenaan kauaa jaksa. Minkä pitäisi muuttua, sitä en tiedä. Enkä sitä, onko mahdollista muuttaa mitään. Mikä vie mielialojani koko ajan alemmas ja mihin tämä kaikki päättyy. Toivoisin vaan että tulisi edes joskus päivä jolloin tuntuisi paremmalta, siten jaksaisi ehkä paremmin niitä syvän masennuksen päiviä. En tiedä onko se enää mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti