Pakenemista ja kyyneleitä

Paeta, kun ei ole voimia kohdata. Kuinka kauan ihminen voi vain paeta?

Ehkä olen paennut kaikki nämä sairastumisen vuodet.
Ne kohtaamisen hetket ovat niitä jotka saavat yhtä uudestaan murtumaan ja murtumaan.
Kun sisällään kantaa vuosien tuskaa, pakeneminen on helppo tie ulos kaikesta.
Kuinka se onnistuu ? Ei se aina onnistu. On silti keinoja. Ei niitä suositella.
Olen ajautumassa taas rauhoittavien maksimiannokseen päivässä (ja joskus ylikin). Tai ajautunut jo.

Ei tunnu ajatuksia löytyvän nyt, kirjoitan vain nyt jotain, joillekkin riveille jotain, ulos jotain siitä mitä en ehkä koskaan edes murto-osaa tule ulos saamaan.

Jalat mustelmilla. Humalaan on helppo takertua, vaikka seuraavana päivänä on helpompi vannoa ettei juo enää ikinä. Humalan jälkeiset olotilat alkavat muistuttaa jo lievää psykoosi-tilaa. Siis muistuttaa , ei se sitä vielä ole. Kai. Kyllä nämä muutkin hetket joskus tuntuvat jo siltä että onko tämä kaikki jo todella totta. Ja sitten on pakko taas hukkua. Johonkin. Pillerikoomaan.
Ahdistus muuttaa muotoaan, syvenee. Kuristaa kovemmin kuin koskaan.

Yksinäisyys alkaa kärjistyä. Välillä tekisi mieli mennä huutamaan itkien keskelle katua että Eikö ketään kiinnosta vaikka mä tähän kuolisin.
Kai se on sitä epävakautta. Kun kaikki aina jotain. Kai.
Kyllä mä yhtenä yönä humalapäissäni - jälleen erään ehkä lievänkin hyväksikäyttötapauksen (tapahtui lähibaarissa) - jälkeen tunsin kuinka ei pitäisi olla missään. Istuin puolisentuntia katukiveyksellä, siinä reunassa, kaikkien nähtävillä. Itkien. Kukaan ei pysähtynyt. Kaikki käveli ohi. Jotkut nauroi. Ajattelin siinä että varmaan kohta jo potkaisee. Mene pois, sinä senkin turha paska ihminen, sinä kamala, ei sinua maailma tarvitse ! Jotkut sanoo että ne ajatukset on vaan mun päässä, muttei ne aina todellakaan ole. Kohtaan sitä lähes jokaikinen kerta kun jonnekkin menen. Tai virtuaalimaailmassa. Olen vaikea ihminen, en osaa ihmissuhteita. Niitä kahta lukuunottamatta jotka ollut vuosia, tapaamiset vaan surullisen harvassa.

Ei ole puhelin soinut, ei kukaan käynyt. Ei se ole enää mitään uutta. En mä kaipaa ketään. Ja kyllä mä kaipaan. Silti. Väitän etten kaipaa. Se on sitä osittain kovaa ulkokuorta joka on ollut pakko kehittää päälleni. Eräänlainen suojamuuri, joka kuitenkin ehkä palvelee päinvastaisesti.
Uskon että monet "epävakaat" tietää sen ajatuksen että Painu helvettiin, Älä mene pois.
Mieletön ristiriita yhdessä lauseessa. Koko epävakaus on aika ristiriitaista. Ja tämä elämä.
Päivät seuraavat toisiaan, en jaksa käydä missään. Aamusta iltaan sängyssä tai sohvalla tai koneella tai parvekkeella tupakoimassa. Siihen kiteytyy mun elämä. Voisi se olla kai jotain muuta, mutta mitä. En mä aina edes uskalla ulos. Ja tähän oloon jää jumiin. Joskus tuntuu että makaa kuin liimaan takertuen täällä kotona.

Ja kaikkialla kärsitään. Avaan uutissivuston ja luen koska en kaikista kamalista uutisista huolimatta osaa sulkea silmiä. Seuraan aika monia hirveitä uutisia tarkkaan. Ehkä siinä on joku juttu että etsii niille ymmärrystä, vaikkei sitä aina olisi.
Luen blogeja, päivityksiä, kuuntelen puhelimessa (silloin joskus), ja tuntuu että kaikki vaan murtuu tässä maailmassa. En ihmettele. En vähääkään.

Lisäksi musta on tullut tämän kaiken keskellä kamalan välinpitämätön. On vielä joitain ihmisiä joista välitän paljonkin, mutta lähinnä omaan tilanteeseeni. Häätö saattaa olla tulossa enkä mä jaksa välittää. Viissataaeuroa pitäisi saada jostain enkä mä todellakaan saa sellaisia rahoja mistään.
Olen vaan jotenkin lakannut välittämästä lähes kaikesta, ja tuntuu että tässä on elämä jo kadonnut, menkööt kotikin siinä samassa, ehkä mä sitten menen vihdoin lopulta itsekkin. (vaikka koti on mulle rakkain paikka maailmassa, niin tuntuu että täälläkin on nykyään vaan yhtä kipua ja kärsimystä.)

Nyt vaan itkettää ja kurkkua kuristaa. Olen itkenyt (ihme kyllä, tupla-masennuslääkkeistä huolimatta, yleensä ne turruttaa itkun) tämän viikon aikana varmaan enemmän kun koko viimeisenä parina kuukautena. Tämänkin päivän haluaisin jo unohtaa. Toivoa että olisi ilta. Ja saisin unta. (viime yönä pyörin taas, kuudelta aamulla heräsin parvekkeeni alla olevaan tappeluun, seurasin sitä hetken, sen jälkeen vain torkahtelin mutta en jaksanut nousta ylös kun vasta kymmenen jälkeen). Mutta sitten illallakin jo ahdistaa seuraava aamu kun pitää taas herätä. Taas käydä läpi se jokapäiväinen tyhjyys ja joskus se taistelu. Joko lamaannuttava masennus ja tyhjyys tai levoton pyöriminen ja tykyttävä ahdistus ja lopulta sitten sekin on kumottava jollakin keinoilla (ja juuri niillä keinoilla mitä ei ehkä olisi hyvä käyttää, tai siis ei ole, mutten tiedä muusta. Enkä välitä. Ihan sama.)

Kun ei osaa poiskaan lähteä. Halu on ollut suurta. Viime yönnä näin unta että hyppäsin korkean talon katolta, lensin hetken, ja murskauduin lopulta kuoliaaksi katukiveykseen. Heräsin siihen. Ja olin tietysti pettynyt että se oli vain unta.

                                 (Rakastan tätä kuvaa, muualta lainattu, teettänyt tästä taulunkin.)

        Tähän loppuun vielä Mustan kuun lapset-bändin sanoitukset yhdestä biisistä, tuntuu tutulta ;(

"Tuskin on edes aamu
silti aiot tämän päivän unohtaa
koko päivän untasi jatkaa
kaikki muu jatkakoon kulkuaan
Kaikki päättyy näihin kyyneliin
Ei kukaan sinua kaipaa
jos itsesi täältä viet
ei kukaan itke itseään uneen
sinua muistellen
Ja kun olet poissa
ei kukaan kysy miksi menit
vaan miksi viivyit näinkin kauan
ei kukaan sinua kaipaa
Kaikki muistot, hyvät hetket
kylmän tuulen luoman kaipuun antaisit jos voisit
ehkä sitten sydän rauhoittuisi
hetken levon särkyneelle soisi
Kaikki päättyy näihin kyyneliin"