Miksi ?

Edellisen blogitekstin jälkeen sain kysymyksen (ne on aina tervetulleita!) että onko pahalle ololleni mitään syytä. Itsekin tajusin että käsittelen paljon pahaa oloani, mutta en ole juuri syistä kirjoittanut.

Miksi?

Ehkä siksi että niitä syitä ei vaan ole. Ei ainakaan selkeitä syitä.
Ehkä juuri sisäsyntyinen masennus on merkki siitä, että on syntymästään melankolinen. Ei siihen tarvita syytä miksi voi pahoin. En tiedä, näin kuvittelisin. Mitä tulee epävakauteen, siihen saattaa löytyä syyt lapsuudesta ja aiheesta on tavallaan vaikea puhua siinä mielessä, että olen kuitenkin kokenut ns.hyvän lapsuuden. Saan olla kiitollinen paljosta. Mutta tiettyjä juttuja siellä on jotka on saattaneet vaikuttaa. Niistä myöhemmin tässä tekstissä.

Mulla on ollut "normaali" lapsuus. Mitään traumoja ei ole. Vanhemmat ei ole ryypänneet saunakaljaa tai viinilasillista silloin tällöin enempää. En ole äitiäni koskaan nähnyt kännissä. Isäni muistaakseni kerran koko elämäni aikana. Ei ole ollut väkivaltaa, vaikka remmistä ja vitsasta olenkin saanut, käsitän ne kuitenkin jotenkin kuuluvan "siihen aikakauteen" vaikken niitä hyväksykkään, mutten koe niistä jälkeenpäin mitään traumoja.

Olen elänyt varhaislapsuuteni maalla, Savossa, järvenrannalla. Oikea idylli. Seitsemänvuotiaaseen saakka.
Olen kokenut varmaan enemmän asioita lapsuudessa kun keskivertolapset. Mutta mistään rikkaasta perheestä en ole. Äiti oli kotiäitinä ja ompeli lähes kaikki vaatteet meille, leipoi ja teki itse kaikki ruuat, olivat tarkkoja rahasta ja on edelleen. Kännykänkin sain viimeisimpänä luokaltani. Ei ole ollut uusimpia laitteita ja vempaimia mutten niitä kaivannutkaan. Silloin riitti pihaleikit ja järvenranta.
Mutta nähnyt olen paljon. Useat kesät oltiin keski-Euroopassa autolla, tehtiin pitkiä reissuja, yövyttiin bed&breakfast- tyylisissä paikoissa. Paljon maita olen nähnyt Euroopassa.
Kaksitoistavuotiaana olin ensimmäistä kertaa yksin lentokoneessa (ja kaksikuukautisena ensimmäistä kertaa lentokoneessa vanhempien kanssa kun muutettiin pääkaupunkiseudulta Savoon).
Meillä oli au-paireja ja kaksitoistavuotiaana sain lähteä yksin käymään yhden meillä olleen au-pairin luona Hollannissa. Kolmetoistavuotiaana laitesukelsin Kyproksella ja samaisella reissulla kokeilin varjoliitoa. Paljon on siis koettu. Harrastuksia on ollut laidasta laitaan, ratsastuksesta postimerkkien keräämiseen.

Kaiken tuon jälkeen tuntuu lähes väärältä sanoa että lapsuudesta olisi persoonallisuushäiriöni lähtöisin. Mutta olen sen ymmärtänyt, lukuisien keskustelujen ja tietojen ja ymmärryksien kautta.
Vaikka kaikki oli hyvin niin kuitenkin olen ymmärtänyt että olen lapsesta asti ollut tavallista herkempi lapsi, ja olen saanut läheisyyttä ja tunteideni huomioimista ja käsittelyä vähemmän kun olisin tarvinnut. Vaikka ulkoisesti kaikki olisi hyvin, lapsi tarvitsee myös henkistä yhteyttä ja kuuluvaisuutta. Tunteiden näyttämistä, joka on todella tärkeää.
Kun luin joskus epävakaudesta, löysin hyvin sopivan tekstin ja olen sen tallettanut koneelle, mutta siis lähdettä en pysty enää muistamaan, mutta näin luki =

"Pienempi ryhmä potilaita on kasvanut perheissä joissa ei ole ollut avointa väkivaltaa, ja jossa vanhemmat ovat saattaneet pinnallisesti katsoen toimia suhteellisen normaalisti, elättää perheensä jne., mutta joissa kyky käsitellä tunteita, erityisesti aggressiota, on puuttunut laaja-alaisesti, ja joissa lasten emotionaalinen merkitys on ollut vanhemmille vähäinen tai vääristynyt. Lähinnä vain toiminnallisia saavutuksia on arvostettu kuten työntekoa, opiskelua ja urheilusuorituksia, jotka yleensä eivät kuitenkaan ole koskaan olleet vanhempien mielestä riittäviä. Lapsia ei ole nähty omana itsenään ja heille on yleensä delegoitu erilaisia vanhempien tunne-elämän huonosta hallinnasta kumpuavia, vanhempien tiedostamattomia tarpeita palvelevia rooleja, kuten syntipukkina, ikuisena epäonnistujana, ahdistuksen, avuttomuuden, heikkouden tai vihan edustajan olijan osa. Kun lapset eivät ole tulleet tavoitetuksi omien persoonallisten ominaisuuksien, tunteiden, ajatusten ja unelmien tasolla rakkaudella, joka on myötäelävänä läsnä niin ilon hetkissä, kuin rajoja asettavana ja huolehtivana kiukun ja epäonnistumisen hetkinä, heidän itsetuntonsa ytimeksi ei muodostu rakastavaa suhdetta omaan erityislaatuunsa tietynlaisina ihmisinä, eikä myöskään kunnollista kykyä hahmottaa, rakastaa ja arvostaa muita ihmisiä omana itsenään."

En allekirjoita tuosta kaikkea omalla kohdallani, mutta aika hyvin pitää silti paikkansa.
Tunsin lapsena ehkä jäävän liikaa isosisaruksieni varjoon. Siinä missä he menivät lukioihin ja myöhemmin saavuttivat korkeakoulututkinnot, minä en ole saanut peruskoulun jälkeen yhtäkään tutkintoa suoritettua. Ei ole kyse siitä, etteikö päätä olisi ollut, sitä kuulemma on ollut. Ja kertoohan sen ala-asteen todistuksetkin. Olin hyvä kielissä ja matematiikassa. Isäni mielestä jopa siskoani parempi. Mutta jokin muuttui yläasteella. Se oli joku kapina. Sitä olen miettinyt vielä tänäkin päivänä, vaikkei sillä enää tietenkään suurempaa merkitystä ole kun siihen aikaan ei enää voi palata ja muuttaa asioita.
Varmaan kapinoin kaikkea sitä vastaan, mitä tämä yhteiskunta edustaa. Varmaan kapinoin vieläkin. Sitä tiettyä mallia että pitää tehdä tietyt jutut että saavuttaa hyvän elämän. Halusin elää ja tehdä, enemmän kuin lukea ja oppia.

Peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli niin surkea, että en päässyt yhteenkään lukioon. En edes itse lukioon halunnut (todellakaan), mutta vanhempani vaativat. Suostuin laittamaan ne vaihtoehdoiksi vain siksi, koska tiesin etten sillä keskiarvolla silloisiin lukioihin päässyt.
Ja sitten jäin tyhjän päälle. Ilman mitään suunnitelmia. Äitini paniikissa hommasi mulle peruutuspaikan talouskoulusta, etten jäisi vaan kotiin. Sen kävin ja hoidin puoli vuotta lapsia, kunnes tapasin ensirakkauteni ja muutin hänen perässään kuusitoistavuotiaana toiseen kaupunkiin opiskelemaan, armottomien tappeluiden saattelemana. Isäni sanoo vielä tänäkin päivänä, että oli virhe päästää silloin mut lähtemään, mutta minä olen toista mieltä. Paljon hyvää sain kokea, vaikka asiat sitten ei enää mennytkään hyvin. Siitä joskus toiste.

Mutta mitään kaiken selittävää syytä ei ole. Ajattelen sen niinkin, että jos olisi, se voisi olla jotenkin korjattavissa. Olisi joku nimi sille miksi olen mikä olen. Ja voisi tehdä asialle jotain, vai voisiko silloinkaan ? Tietäisi mistä kaikki johtuu ja voisi yrittää korjata sen mielessään, käydä läpi ne asiat mistä kaikki on alkanut. Mutta sellaista ei ole. Paljon on nuoruudessa oireilua ollut, jo ennen ainoatakaan diagnoosia, mutta en usko senkään mitään selittävän. Ja sitten on sekin, etten muista lapsuudestani tai nuoruudestani paljoakaan. Tietyt jutut muistan kyllä. En tiedä onko se normaalia, muistaako ihmiset yksityiskohtia lapsuudesta? Mulla on paljon aukkoja. Enkä tiedä olinko iloinen lapsi. Tai millainen olin luonteeltani. Voin lukea vain jostain papereista. Ala-asteen todistuksissa lukee että aiheutin usein häiriötä koulussa. Ehkä olen kapinoinut jo silloin.
Ehkä tämä kaikki on jotain kapinaa joka ei pääty koskaan. En tiedä. Kuka tietäisi ?

Itseasiassa kerran luin teini-aikojeni päiväkirjoja ja järkytyin. Järkytyin myös katsellessani kouluvihkoja (useimmat heitin silloin pois, muuton yhteydessä). Tajusin että ajatukseni ovat olleet todella synkkiä jo ennen masennuksen diagnosointia. Vai kuuluuko se normaaliin teiniangstiin ? Mulla oli paljon runoja kuoleman kauneudesta, verestä lähtien niissä oli sanoja. Sitäkään en muistanut ennenkuin luin, itseasiassa viime vuonna kävin ne läpi.
Mutta onko silläkään mitään väliä mitä joskus on ollut ? Kuitenkin on vain tämä hetki ja joku tulevaisuus jossain, liian kaukana, ulottumattomissa. Vaikeana.

Mutta sen olen tajunnut, että olen ollut normaalia herkempi (epävakaat yleensä on) lapsuudesta asti, ja olisin ehkä tarvinnut jotain erityiskohtelua tunteitteni käsittelyssä jo lapsesta saakka, mutta sitäkään on turha jossitella. Olen vanhemmilleni kiitollinen paljosta. Kaikkea ei voi kukaan tehdä oikein. Sellaista ei ole. Se, että yrittää parhaansa, pitäisi riittää. Ja ovat yrittäneet. Ehkä sitä tunnesidettä ei ole vain saatu. En ole mitenkään henkisesti kovin läheinen vanhempieni kanssa vieläkään.
Mutta paljon ovat kestäneet, ja ihmettelen edelleen miksi ovat vielä elämässäni. Välirikkoja on ollut ja käyttäytyminen sitä luokkaa pahimpina aikoina, että olisin varmaan itsekkin katkaissut siinä tilanteessa välit. Tai kai kaikki vanhemmat kestää paljon ? On toki niitäkin, jotka ei kestä, tai jotka pahoinpitelee omia lapsiaan, siksi tunnen etten ole oikeutettu "valittamaan" lapsuudestani. Asiat voi silti sanoa ja todeta että näin oli, ei se välttämättä merkitse valittamista.