Viime tekstissä lapsuudesta, jonka jälkeen tuli nuoruus.
Oli kai se aika kipeää aikaa ja varmaan jos tiettyjä juttuja ei olisi tapahtunut, voisi asiat olla toisin ? Tai ei ehkä sittenkään. En halua katua mitään. Enkä kai kadu ?
Tuli nuoruus ja tuli rakkaus. Se ensirakkauden taika. Ei kai sitä koskaan enää niin tunne, kun rakastuu. Todella rakastuu. Ja maailma saa merkityksiä ja kaikki näyttää hetken kauniimmalta. Liitelee jossain taivaissa hetken eikä näe ympärillä mitään muuta kun hänet, ja kaikki muu on merkityksetöntä.
Mutta sitten tulee vaikeudet. Aina vaikeudet. Ei kai kukaan liitele ikuisuuksia. Tai ainakin se arki.
Ja aika kuluu ja haavoja kertyy. Taisin satuttaa itseni aika pahasti koko rakkaudessa. Varmaan osaltaan se, että jätin tavallaan koko elämäni hänen takiaan (tai ainakin perheeni ja ystäväni toiseen kaupunkiin, vaikkei välimatka ollutkaan pitkä, oli sitä kuitenkin). Ja ehdin toki vähän kerätä omaakin elämää rakkauden huumassa uudella paikkakunnalla, mutta silti se oli kun sydän olisi revitty rinnasta ulos. Sitä kipua ei varmaan koskaan unohda.
Kun yhtäkkiä on yksin. Yhdeksäntoistavuotias opiskelija ja pitää etsiä uusi koti, rahavarat on pienet ja kaikki on yhtäkkiä vaikeaa.
Pakenin kai sitä kipua työhön. Opiskelin päivisin (silloin kun en lintsannut, poissaoloja oli paljon) ja illat paiskoin töitä kaupan kassalla. Vedin kai itseni loppuun. Sitten jäi koulu kesken ja lopulta alkoi sairauslomakierre. Ensimmäinen sairaalajakso. Ensimmäinen itsemurhayritys. Ensimmäiset lääkkeet. Kaikki tästä nykyisestä maailmastani oli silloin vielä uutta. Kaikki tuli ensi kertaa ja tuntui todella pelottavalta. Joku paha voima repi riekaleiksi sisintäni ja en osannut olla enää itseni kanssa. Rimpuilin ympäriinsä ja tuhosin kaiken minkä käsiini sain. Yritin viimeiseen asti pitää kulisseja kasassa ja onnistuinkin melko hyvin. Töissä tyhjä katse kasvoilla mutta silti päältäpäin ei huomannut mitään. Kahvitauot saattoi itkeä läpeensä. Yrittää vielä. Viimeiseen asti. Kunnes raja tuli vastaan.
Täydellinen hajoaminen, sirpaleita oli kaikkialla. Keräilen niitä kai vieläkin.
Kaksikymmentävuotis-syntymäpäivät vietin jo sairaalassa. Ja kuinka monet muut päivät.
Ja sairaaloissa tutustui ihmisiin jotka veivät uusiin maailmoihin. Niissä maailmoissa ei tarvinnut välittää juuri mistään mitään. Kohti tuhoa vaan, entistä uhmakkaammin.
Kaksi vuotta täyttä kaaosta. Se oli pelkkää räpiköintiä. Yhä uudestaan ja uudestaan suljettujen ovien sisälle ja taas ulos. Ja taas sisälle.
Lopulta väsyin ja lähdin. Tajusin ettei ole muuta vaihtoehtoa. Kahden häädön jälkeen ei voinut enää jäädä. Oli etsittävä uutta. Reppu selkään ja uusi kaupunki. Täällä olen edelleen.
Ja taas kaiken uudelleen rakentaminen. En kai osannut rakentaa enää uutta, koska tässä kaupungissa viettämäni vuodet ovat olleet pelkkää sairautta. En ole osannut enää muuttaa asioita. Liian monta rikottua unelmaa. Liian paljon elämää jollaista ei pitäisi elää.
Siihen vielä yksi tärkeän ihmisen itsemurha ja hajoaminen oli taas käsissä. Yhä konkreettisemmin. Sairaalat vaihtuivat mutta ovet pysyivät aina kiinni. Silti jaksoin vielä joskus yrittää. Kokeilla kuntoutua. Yrittää muuttaa asioita, vaikken koskaan siinä onnistunutkaan.
Lopulta ei enää jaksanut. Kun vuosikaudet vaan yrittää ja yrittää, ja aina epäonnistuu. Ei sen jälkeen enää ollut voimia. Ja tässä tilassa edelleen. Hajonneena, elämää nähneenä, toisaalta kuoleman rajalla koko ajan. Puoliksi elämässä ja puoliksi kuolemassa. Siinä välissä. Helvetin välitilassa. Aina sama tila. Enkä jaksaisi enää olla. En helvetti halua olla. Haluan mennä jonnekkin muualle.
Miksi en pääse tästä pois.
...
Vaikka tämä päivä piti sisällään elämäni tärkeimpien ihmisten tapaamisen, taas tuntuu turhalta. Oli outoa mennä ihmisten ilmoille ja olla sosiaalinen. Väsyttävääkin. Ja itseinho painoi. Mutta niiden kahden rakkaan puolesta tekisin mitä vain, eikä siinä haitannut flunssatkaan. Päivän paras hetki oli se kun kummipoikani sanoi että Älä mene kotiin, tule meille. No, kotiin tulin kuitenkin. Ja he menivät omaan kotiin.
Ja kuinka kamalaa se on aina tulla tänne jonkun tuollaisen jälkeen. Tavallaan sitä vaan aina haluaa kotiin. Täällä on turva. Mutta kun oven avaa, tyhjyys ja yksinäisyys iskee vasten kasvoja jo ovella. Kyyneleet on herkässä. Ei täällä ole ketään kuka odottaisi. Ja kuinka helppo tänne on taas hautautua.
Kunpa jonain päivänä kaikki olisi jotenkin toisin. Edes vähän helpommin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti