Olen tapellut, ollut liian itsepäinen. Liikaa epäluuloja ja muureja joiden yli en ole päässyt, vieläkään. En edes tänään vaikka myönnyin lopulta Dkt-terapialle.
Menin tänään lääkäriin kamalissa fyysisissä ja henkisissä olotiloissa (flunssa, itkuherkkyys, paha olo, se ainainen ...) ja itkin sen koko lääkäriajan lähes taukoamatta.
Käytiin läpi ne scid-testien tulokset taas, lääkäri selitti perusteellisesti asiat ja suurimman osan lääkäriajasta olin vain kuuntelijana. Masennukseni on ilmeisesti joku kaksoismasennus, joka tarkoittaa jotain sellaista että on pitkittynyt masennus johon kuuluu syviä "kuoppia", pahenemisen vaiheita. Ei nyt huvita enempää alkaa googlettelemaan asiaa. Tuntuu tuo masennustyyppi muuttuvan joka vuosi, eikä sillä niin väliä olekkaan. Masennus kun masennus. Ei se siitä muutu vaikka minkä tyyppinen olisi. Eniten kyllä olen löytänyt itseni siitä sisäsyntyisestä masennuksesta, ja sitähän tämä toki edelleen on. Muista tyypeistä en niin jaksa välittää mitä keksivät. Lääkäreillehän ne enimmäkseen onkin että tietävät miten hoitaa.
Hän selitti hyvin yksityiskohtaisesti että hän uskoo siihen että dkt-terapiasta on hyötyä, hän selitti ne prosenttisuhteet (menikö se jotenkin niin että 3/4 potilaista hyötyy edes jollain tavalla), kertoi mitkä asiat vaikeuttavat hoitoani ja mitkä ovat taas edellytyksiä sille että terapia voi toimia.
Ja koska on todettu että lääkehoidosta ei ole koskaan saatu oikein minkäänlaista hyötyä, eikä ect-hoidonkaan hyödyt ollut riittävät, ja dkt-terapia on ainut mitä on tarjolla julkisella puolella mitä ei ole vielä kokeiltu.
Hoitoani luonnollisesti vaikeuttavat persoonallisuushäiriöt (epäluuloinen, estynyt, epävakaa) ja masennukseni on sitä tyyppiä että se on hyvin vaikeasti hoidettavissa.
Mutta masennus ja epävakaus kulkevat käsi kädessä ja ne on vahvimmat diagnoosini (vaikka lisääkin tuli), ja kuulemma ei auta että hoitaa vain masennusta tai vain epävakautta. Pitää hoitaa molempia. Koska masennus pahentaa epävakautta ja epävakaus pahentaa masennusta. Ja jos masennusta ei pysty hoitamaan (hoitoresistentti masennus) niin silloin ainoa vaihtoehto on hoitaa epävakautta.
Hän myös esitti mulle kolme vaihtoehtoa miten voidaan hoitoa jatkaa. Ensimmäisenä ja eniten hän tietenkin suositteli dkt-terapiaa. Toisena vaihtoehtona olisi yksityisen terapeutin hankkiminen Valtava-rahaston kautta (Kelalta turha anoa mun tapauksessa, liian kauan kuntoutustuella, liian sairas muutenkin) ja siellä olisi vaihtoehtona joku skeematerapia tai oli niitä muitakin.
Mutta yksityisen terapeutin hankkimiseen ja rahoituksen löytämiseen menee paljon aikaa, ja voi tulla paljon pettymyksiä, joita on taas vaikea sietää.
Ja kolmas ja huonoin vaihtoehto olisi että kaikki jatkuisi niinkuin ennenkin, kävisin hoitajan kanssa keskustelemassa toisinaan, mutta silloin mikään ei olisi mahdollista muuttua, koska se on jo todettu (näin sanoi).
No, mikään ei vielä ole varmaa ja en tiedä koska tuo terapiani alkaa, mutta olen nyt jonossa ja sitten on vielä alkuhaastattelut ja nyt kesän aikana mun on sitouduttava käymään kolme kertaa jonkinlaisessa voimavara-ryhmässä, mikä taas on valmistautumista dkt-terapiaan ja siihen että pystynkö niihin käynteihin sitoutumaan. Voi olla että terapia alkaa syksyllä tai vasta ensi vuonna.
Ei ole helppoa myöntyä hoidolle kun on kynsinhampain tapellut vastaan sitä. Ei ole helppo sanoa sisällään itselle että antaa mahdollisuuden itselle. Ei helvetti. Se on vaikein tehtävä tässä. Kai olisin muuten aloittanut tuonkin jo ajat sitten. Olen käynyt sisäistä kamppailuani pääni sisällä koko ajan. Että en voi. En voi antaa niiden taas kertoa turhasta toivosta. Ei ole toivoa. Pitää kuolla. En voi tehdä mitään joka voisi viedä minut kuolemanhalustani pois. En voi taistella siitä irti. Se olen minä. Minä olen yhtä kun kuolemanhaluni. Se on minussa. Kuka olen ilman sitä ?
Ja tuota kamppailua käyn. Edelleen.
Mutta väsyn. Olen helvetin väsynyt. Romahdin lääkärissä aivan täysin. Sanoin etten jaksa tätä masennusta enää. Mitä teen. Olen umpikujassa. Haluan kuolla mutten pysty kuolemaan. Enkä jaksa tätä !
Ulkoiset asiat elämässäni ovat tällä viikolla helpottaneet, mutta sitä miten, en halua kertoa, koska se ei kuulu blogiini, eikä sillä ole periaatteessa mitään väliäkään mikä se asia on. Koska taas olen tajunnut sen, että vaikka asia josta ennen olisin riemusta kiljunut, ei tunnu miltään.
Tämä kaikki on niin syvästi sisällä. On aivan sama mitä ulkopuolella tapahtuu. Asiat, joista ihminen normaalisti piristyy, ei piristä. Monet haaveilevat ulkomaanmatkoista tai jostain tuollaisesta. Minä en edes haluaisi minnekkään. En pysty. Vaikka matkustaisin maailman ääriin, tämä kipu olisi läsnä. En näkisi maailmaa kun tämän sumuverhon peittämänä.
Sitä on sisäsyntyinen masennus. Riippumaton ulkoisista tekijöistä.
Olen nyt muistaakseni kahden vuoden ajan käynyt läpi mielessäni dkt-terapian mahdollisuutta ja kaksi vuotta kuullut kun sitä jankataan kaikkialla. Niin kauan olen taistellut vastaan. Niin vahva on kuolemanhaluni ja on edelleen. Ja ei helvetti en usko että mikään muuttuu. Täytyy päästää irti. Siitä voimasta jota on täynnä. Ei se ole niin yksinkertaista vaikka saattaisi kuvitella että mitä sinä sellaisesta pidät kiinni. Koska en osaa muuta. Se olen minä. Vaikka vihaan sitä.
Ja olen väsynyt. Voi kuinka väsynyt tähän taisteluun olen. Näihin synkkiin päiviin. Kun haluaisi vain kuolla. Joka ilta miettii että ei enää heräisi aamulla. Ja aamulla miettii miten voisin tänään koittaa uskaltaa tappaa itseni. Ja olen niin väsynyt siihen ! En helvetti ole siihen pystynyt kaikista yrityksistä huolimatta, joten nyt on kai aika luovuttaa. Ei vielä luopua kokonaan koska ei pysty. Mutta luovuttaa tämä ikuinen taistelu johon olen niin kamalan väsynyt.
Yksinäisyys on taas kärjistynyt flunssassa ollessa. Sanoin tänään lääkärillekkin että puhun jo omille seinillenikin välillä, kun nytkin olen ollut vailla ihmiskontakteja jo monta viikkoa. Onko sinä aikana tainnut olla pari baari-iltaa YKSIN ja siellä tuntemattomien kanssa juttelua. Siinä kaikki. Koko elämä. Näiden seinien sisällä. Joskus jo oma äänikin kuulostaa oudolle, kun puhuu niin harvoin ääneen. Kukaan muu ei juuri soita kun perhe. Ja välillä en jaksa edes vastata.
En vielä tiedä mistä revin motivaation tai edes rippeitä siitä vai löydänkö sitä ollenkaan, siis tuohon dkt-terapiaan. Kai sitäkin pitäisi olla että voi mahdollisesti hyötyä, vaikken siihenkään usko pätkääkään, kaikkien tutkimustulosten jälkeenkään.
Totean vain että olen väsynyt tähän. Ja jonkun on muututtava. Jotenkin. Edes vähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti