Yksin yksin yksin

Kun kaikki kiertää samaa kehää, ei oikein enää löydä uutta kirjoitettavaa. Siksi varmaan näissä teksteissä toistan pahasti itseäni, mutta sitä tämä nyt vaan on. Toistoa toistojen perään. Kaikki pysyy muuttumattomana. Vakiona.

Nyt tuntuu tosi kurjalta. Oli välissä parempiakin päiviä. Sellaisia että ei oikeastaan ahdistanut, tuntui vähän siltä että tämän kyllä kestää. Mutta sitten kun tulee huono päivä (niinkuin eilen ja tänään), niiden parempien päivien merkitys häviää samantien.  Ei edes muista että oli jotain muutakin.

En tiedä johtuuko Voxrasta, vai kolmenkympinkriisistä, että on alkanut ajattelemaan että voisiko elämä olla jotain muuta. On pyörinyt vaihtelevasti kaikenlaisia ajatuksia päässä. Yleensä kuitenkin ne päättyvät ahdistukseen, kun tajuaa ettei oikeastaan mitään muuta enää ole. Tai en osaa muuttaa mitään.
Olen ajatellut monena päivänä koiran hankkimista. On se pyörinyt vuosia sellaisena taustalla olevana "haaveena". Nyt kun tuntuu niin yksinäiseltä, ja kun näköjään en oikein osaa olla ihmisten kanssa, tai kukaan ei oikein halua olla kanssani, on tuntunut että ehkä koira haluaisi olla mun kanssa.
En tietenkään ole päähänpistosta ottamassa koiraa. En pystyisi tällä hetkellä antamaan sille kaikkea mitä se tarvitsee. Siksi se onkin pysynyt vain ajatuksen tasolla. En koskaan ottaisi koiraa tai hankkisi lasta sen takia vaan että No kun minä haluan koska sellaista on liikaa. Ja sitten niitä hylätään kun ei jaksakkaan. Pitää ajatella pidemmälle ja harkita tarkkaan.
Tuntuu että se on jotenkin pakon omaista. Niitä ajatuksia pyörii päässä koko ajan, että tälle kaikelle on löydettävä joku tarkoitus ! Nytheti ! Mutta eihän se niin mene. Vaan kai jotenkin niin että kun lakkaa rimpuilemasta, menee päivän kerrallaan, pieniä tarkoituksia löytyy jos osaa nähdä ? No, en osaa.

Ja tämä yksinäisyys. Niin kamalaa. Päivä päivältä kamalempaa.
Pahimmissa masennuspäivissä/kausissa sitä ei osaa ajatella. Ajattelee ettei ole koko ulkopuolista maailmaa. On vain oma pimeä sielunmaisema. Sänky jossa voi itkeä tai olla tuntematta mitään. Silloin ei välttämättä osaa edes ajatella että on yksin. Helvetin yksin tämän kaiken kanssa.
Mutta niinä levottomuuden ahdistuksen päivinä se tuntuu. Ja sattuu. Helvetisti.
Ja tuntuu ettei oikein ole enää mitään välimaastoa. Joko kamala hukuttava masennus tai levoton epämääräinen ahdistus.

Ja nyt juhannus. Olen vuosia inhonnut kaikkia juhlapyhiä ja synttäreitä, enkä ole niitä viettänyt juuri koskaan. Jouluun olen joskus osallistunut kummipoikani kanssa perheen luona. Tällaisina päivinä yksinäisyys tuntuu todella kamalalta. Mutta ehkä en ole kaikkina juhlapyhinä enää edes noteerannut sitä. Ne on vain mennyt jotenkin ohi, tuntuneet tavallisilta pyhäpäiviltä. Mutta sitten joskus ne tuntuu todella kamalilta. Nytkin ajattelen, että olenko tosiaan niin kamala ihminen, että kukaan ei halua pilata juhannustaan kutsumalla minua johonkin. Ei ole mitään paikkaa minne mennä. Paitsi yksin.
Asiaa ei yhtään helpota se, että roikkuu netissä ja lukee ihmisten päivityksiä ja katselee kuvia kuinka moni on porukoissaan jossain. Toki yksinäisiäkin löytyy paljon, tiedän sen. Muttei sitä pahimmassa yksinäisyydessä osaa ajatella että muitakin on.

...

Toisaalta ymmärrän. Kuka minua jaksaisi? Olen liian negatiivinen, liian huonolla itsetunnolla. Liian vaikea. Vaikka toisinaan vielä osaan joissain tilanteissa ja tunnelmissa peittää pahan olon ja jopa unohtaa sen hetkeksi. Ainakin humalassa. Ei sitä noteeraa kukaan. Ja sitä paitsi humalassa olen pelkästään ärsyttävä. Kai.
Ihmiset kaipaavat naurua, iloa, unohtumattomia tapahtumia.
Harvassa on ne, jotka vain haluavat olla toisten lähellä, ehkä puhumatta, omina itseinään, sattui tai ei sattuisi. Eikä sitäkään tarvitsisi peitellä. Ei kai sellaista ole edes.

Kuolemanhalu punoo verkkojaan sisälläni ja antaa joskus hetken tilaa hengittää, on jossain taustalla. Kunnes taas takerruttaa itseensä. Päässä alkaa velloa ikäviä ajatuksia. Rohkeus ei vain riitä. Kai koskaan ? Mutten myöskään pääse siitä eroon. Kai se on jo juurtunut minuun. Kasvattanut juurensa sisälleni eikä sitä voi mitenkään myrkyttää pois. Edes lääkkeillä.

Ja toivoa on. Niin kauan kuin elämääkin, sanovat. Ehkä on, näen sen silti vain kuuluvan muille, ei koskaan minulle. Miksi? Ehkä en ole ansainnut sitä. Olen jo pilannut mahdollisuuteni. Valitsin aikanaan väärät polut, eksyin liian monta kertaa. En enää osannut kääntyä takaisin. Tai valita toisin. Muuttaa suuntaa. Tai aloittaa alusta.
Itsemurhankin mahdollisuus on, niinkauan kun sitä mahdollisuutta ei ole käyttänyt. Se on itseasiassa helpottava tieto, ehkä ainut asia jonka takia jaksan. Se on aina olemassa. Vaikka jotenkin aina liian saavuttamattomissa. Niin monien asioiden takana.

Ajatuksia on pakko purkaa ulos, pahaa oloa on oksennettava johonkin. Olkoon tämä blogi sitä varten. Varmasti ikävää luettavaa, mutta sillekkään en voi mitään. En voi paeta tätä ja esittää että kaikki olisi toisin, kun ei ole. Ehkä toistan joka tekstissä itseäni, mutta sitäkään en osaa muuttaa.
Ehkä pelkään liikaa uskaltaa haluta mitään muuta. Koska pettymyksiltä ei voi välttyä ja ne satuttaa aina yhä enemmän. Toisaalta riskien ottamatta jättäminen tekee elämästä ankeaa ja tyhjää. Mutta minkä riskin voisin ottaa ? Mitä voisin tavoitella ? En edes tiedä että jotain sellaista on. Onko ? Onko se vain kaikille muille?

En pääse näistä ajatuksista. Olen näissä kiinni. Kuin hämähäkki sisälläni olevissa verkoissa.

Maailma tuolla jossain, joka jatkaa kulkuaan koko ajan eteenpäin, aina jossain muualla. Liian kaukana.