Pillereitä pillereitä !

Tässä mielipiteitä lääkkeistä vuodelta 2011.
(Tekstini joka syntyi tänään kaiken tämän pillerivihan kasvaessa. Teksti puhuu pilleriyhteiskunnasta ehkä hieman kärjistetysti. On toki lääkkeitäkin jotka auttaa ja joita kannattaa syödä, ja sairauksia jotka vaativat lääkkeitä, en halua sitä kieltää. Kirjoitin tätä vain omien kokemusten ja ajatusten kautta)

Pillereitä pillereitä !

Tämä maailma pursuaa pillereitä. Niitä on jokaiseen vaivaan.
Itse olen aina ollut lääkevastainen ihminen, ja taistelin masennukseni kanssa yli vuoden ennen kuin suostuin puoliksi pakotettuna aloittamaan masennuslääkityksen 18-vuotiaana.

Mielenterveysongelmissa on yhteiskunnalle halvempaa tunkea pilleripurkki kouraan, kuin hoitaa itse ongelmaa esimerkiksi terapialla. Mihin se itse ongelma katoaa, jos sen turruttaa pillereillä ja jatkaa elämäänsä?
Kukaan ei varoita lääkkeiden pitkäaikaisesta käytöstä. Kukaan ei huomioi niitä oireita jota esimerkiksi pitkäaikainen antipsykootti-lääkkeiden syönti aiheuttaa.
Olen itse kolunnut mielenterveyskuntoutujien työkeskukset, kuntoutuskodit, työhönvalmennuskurssit ja klubitalot ja nähnyt niitä vuosikymmeniä lääkkeiden kanssa eläneitä kroonikoita, joista huomaa jo päällepäin että he ovat olleet vahvassa lääkityksessä pitkään.
Kun ihminen joutuu psykiatriseen sairaalaan, lääkemäärät kasvavat. On paljon helpompaa henkilökunnalle turruttaa kenties aggressiivinen ja äänekäs mielenterveyspotilas lääkkeillä, kun esimerkiksi puhua hänen ongelmistaan.
Jos ihmisellä ei ole omaa tahtoa, häneen tungetaan lisää ja lisää pillereitä ja tehdään hänestä ”kuolaava ja muistamaton hullu”.
Meitä mielenterveyspotilaita pidetään koekaniineina ja jos yksi lääke ei toimi, annetaan toinen. Jos sekään ei toimi, katsotaan auttaako kolmas tai neljäs. Kun koko lääkkeiden kirjo ollaan kokeiltu, todetaan, ettei lääkkeistä ole apua, mutta henkilön on silti jatkettava lääkitystään.

Tiesittekö että Kela myöntää varmemmin työkyvyttömyyseläkkeen, mitä enemmän lääkkeitä syöt? Jos et syö mitään pillereitä ja sinulla on psyykkinen sairaus/sairauksia, et todennäköisesti saa koskaan työkyvyttömyyseläkettä.

Ennen flunssaan juotiin itse poimituista marjoista tehtyä mehua tai muuta vastaavaa, nykyään mennään lääkäriin ja sieltä apteekkiin ja ostetaan kassillinen lääkkeitä. Lääkkeitä on yskään, kurkkukipuun, nenän tukkoisuuteen, kuumeen laskuun, päänsärkyyn ja vaikka mihin. Silti ihmiset jotka ramppaavat siellä apteekeissa, ovat parin kuukauden jälkeen jälleen sairaita.
En itse syö flunssaan mitään lääkkeitä ellen tarvitse johonkin tulehdukseen antibiootteja. Onko vain sattumaa, että olen kuumeessa ehkä kerran kahdessa vuodessa ?
Jokainen sairastuu elämässään flunssaan ja kuumeeseen, Miksi sitä tarvitsisi lääkitä? Parempi kärsiä hetki ja antaa sen mennä ohi.
Vai onko tämä nykyinen suorittamis-yhteiskunta niin hektinen, että ihmisen täytyy painaa töitä kuumeisena ja flunssaisena, niin on pakko lääkitä itseään että kykenee työhön?

Kerrotaan esimerkki; Ex-poikaystäväni joutui psykoosissa sairaalaan vuosi ennen kuolemaansa. Hänen lääketasot nostettiin skitsofreenikon ketiapiini-tasolle vaikka hän sairasti ”vain” vakavaa masennusta. Sinänsä ymmärrettävää, että akuuttihoito psykoosiin on lääkehoito, koska psykoosi on aina henkeä uhkaava tila. Hän vietti sairaalassa neljä kuukautta ja hänen psykoosinsa meni ohi. Mutta kun hän pääsi kotiin, lääketasoja ei laskettu. Hän lähti kotiin sellaisella seroquel-annoksella, että jos itse ottaisin saman annoksen, en pysyisi pystyssä, vaan joutuisin yöllä konttaamaan vessaan. Hän oli viimeisen puolen vuoden ajan ennen kuolemaansa tavattoman väsynyt koko ajan. Hän ei saanut otetta mistään. Hän alkoi lääkitä itseään alkoholilla ja kun työkokeilu alkoi, hän oli niin väsynyt, ettei saanut itseään aamulla ylös. Siitä hän alkoi syyttää rankasti itseään. Hänen viimeinen lauseensa hänen nettipäiväkirjassaan on noin 5 tuntia ennen kuolemaansa seuraava; ”Olen idiootti.”
Hän kuoli epäselvissä olosuhteissa. Lääkkeiden ja viinan yliannostukseen. Varmuutta ei ole oliko se itsemurha, mutta hänen itsetuhoisista teksteistään netissä oli konkreettista näyttöä, joten itse olen alun alkaen uskonut että se oli itsemurha.

On nykyään lähes muodikasta syödä masennuslääkkeitä. Tilapäiseen ahdistukseen lääkärit määräävät nykyään mieluummin pitkäaikaisessa käytössä olevia lääkkeitä, kun lyhytaikaiseen käyttöön tarkoitettuja bentsodiatsepiineja eli rauhoittavia. Koska heillä on näyttöä siitä, että bentsojen aiheuttamat lääkkeiden väärinkäytöt ja riippuvuudet ovat hurjassa nousussa. Kuitenkin, vaikka ahdistus on poissa, lääkkeiden käyttöä jatketaan eikä pitkäaikaisista haitoista puhuta.

Lääkefirmat rikastuvat huimaa vauhtia, ja samaan aikaan esimerkiksi Kelan tukemia terapioita on yhä vaikeampi saada. Yhteiskunta haluaa ihmisiä yhä nopeammin takaisin työelämään, mutta miksi samalla tehdään ihmisistä kroonikoita, jotka eivät enää selviä takaisin työelämään? Siksi, että terapiaa pidetään kalliimpana kun lääkepurkkeja. Tämän yhteiskunnan ajattelutapa on kovin lyhytnäköinen, ja luullaan että tunkemalla pilleripurkki kouraan hävitämme oireet ja saamme ihmisen takaisin liukuhihnalle. Mutta mitä sitten kun oireiden kanssa kamppaileva ihminen joutuu sairausloma-kierteeseen, kun hänessä olevaa itse ongelmaa ei ole mihinkään yritetty poistaa, vaan vain yritetty lääkitä pois. Kenenkään ongelmat ja esimerkiksi traumojen tuomat psyykkiset sairaudet eivät häviä pilleripurkilla, ja nykyään yhä useampi sairastuu kipeiden traumojen ja kokemusten kautta.

Mikä on tämän yhteiskunnan viesti? Se, että Syö pillerisi, olet vähemmän haitaksi. Kun ihminen laahustaa koomaisena eteenpäin, se on kaikille helpompaa, kun se, että hänellä olisi aitoja tunteita joita ei olisi lääkitty, vaan yritettäisiin pikkuhiljaa auttaa terapian ja muun lääkkeettömän hoidon avulla. On totta, että jotkut psyykkiset sairaudet tarvitsevat lääkkeitä koska esimerkiksi aivoissa on jotain puutteita. Tällaisia ovat esimerkiksi Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Mutta miksi yhdistämme kaikki ongelmat ja oireet siihen, että ne tarvitsevat välttämättä lääkitystä, eivätkä poistu muuten.

Samaan aikaan muun muassa naisten itsemurhakuolemien ja varsinkin itsemurhayritysten yleisin syy on lääkeyliannostus. Lääkärit määräävät itsetuhoiselle ihmiselle sadoittain pillereitä, ilman minkäänlaista valvontaa. Vasta kun itsetuhoinen henkilö on tarpeeksi usein käynyt ensiavussa hiilihuuhtelussa, lääkkeiden määräystä rajoitetaan.

Voin puhua vain omien kokemusten kautta, koska en ole asiantuntija. Onko vain sattumaa, että olen syönyt yhtä kauan yhtä samaa lääkettä ja ollut yhtä kauan määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä? Onko vain sattumaa, että ennen tätä lääkettä minulla ei ollut univaikeuksia, mutta kuuden vuoden ketiapiinin syömisen jälkeen en saa enää unta ilman ? Kun vihdoin yritän lopettaa tosissani lääkettä, kuulen juttuja siitä, kuinka minun ei pitäisi lopettaa tätä lääkettä koska se tasapainottaa mieltäni ja antaa unen. Onko elämäni sitten ollut muka tasapainoista nämä kaikki kuusi vuotta? Kaikkea muuta. Se on vain vienyt luovuuteni, todellisen minäni. Sen minän joka ennen tätä lääkettä valvoi öitä luovuuspuuskissaan kirjoittaen ja uskalsi sanoa mielipiteensä, puolustaa oikeuksiani ja sanomaan suorat sanat jos tilanne sitä vaati. Mutta jos elämääni on seurannut sivustakin nämä kuusi vuotta, en usko että kukaan voisi sanoa että olisin ollut tasapainossa. Vai onko tasapainoista elämää jatkuvat lääkeyliannostukset (jotka tosin nyt ovat olleet poissa pari vuotta), itsetuhoiset käyttäytymiset, jatkuvat sairaalareissut ja alkoholin aiheuttamat kommellukset sekä monet tapahtumat, jotka selittyvät yhä useammin sairaudella joka minulla on; Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö.

Tiedän vain muutaman ihmisen, jotka ovat irrottautuneet tästä pillerinpyörityksen oravanpyörästä, ja heidän kohdallaan muutokset on pelkästään positiivisia. He ovat löytäneet energiansa uudelleen, oppinut paremmin ymmärtämään sairauttaan, pystynyt jälleen palaamaan työelämään ja löytämään elämäänsä onnen.

Mutta jokainen saa valita tiensä. Valitettavasti siihen tien valintaan vaikuttaa tämä yhteiskunnan pillerien rakastaminen, koska jos esimerkiksi haluat rahaa tilille ja leipää pöytään, on usein alistuttava lääkkeiden syöntiin vain saadakseen itselleen kuuluvan tuen.

Räpiköiden yritän itse irti tästä lääkkeiden oravanpyörästä, tosin mielessäni myös se, että jatkaakseni työkyvyttömyyseläkettäni saadakseni rahaa, on joskus alistuttava. Se on niin väärin ja niin totta.
Koska tämä yhteiskunta ja varsinkin psyykkisistä sairauksista kärsivät ihmiset heräävät tajuamaan, ettei ne pillerit ketään pelasta  ja lakkaavat olemasta lääkäreilleen lääkkeiden orjia ?

Omasta puolestani sanon vain, että tunnen mieluummin väsymystä unettomista öistä, kun jatkuvasta pillerikoomasta. Jos vain saisin joskus sen itseni takaisin joka olin ilman kemiallista horrosta.

Vai ovatko mielenterveyspotilaat jo niin ylilääkittyjä, etteivät he enää pysty heräämään siitä koomastaan tajuamaan tätä todellista maailmaa ?