Välitilaa

Tämä kirjoitus on maanantailta 19.5 mutta julkaisen senkin nyt täällä.
Tämän alun olin kirjoittanut muutama viikko sitten tekstitiedostoon, kun tyhjä tiedosto nyt tuntui niin tyhjältä ja halusin saada tänään tänne kirjoitettua, aloitan sillä, ja jatkan siitä.
Ei ole ratkottavia ongelmia. On vain loputon harmaa tyhjyys.
Ei ole sellaisia ongelmia joita voisi miettiä ja pohtia, joista voisi soittaa ystävälle ja kysyä neuvoa. Joka joskus lakkaisi olemasta ongelma.
Tätä ei voi ratkaista. Ei ole välineitä, ei ole voimia. Tämä ei ole ratkaistavissa. Tämä vain on. Tästä ei pääse irti. Tätä ei pääse pakoon. Tämä sumentaa kaiken.

Kuolema jossain liian kaukana helpotuksena, päätepisteenä tälle helvetille. Tämä loppuu silti joskus. Silloin kun hengitys lakkaa kulkemasta ja veri lakkaa virtaamasta.
Joskus tämä kaikki lakkaa olemasta enkä malta odottaa sitä.
Sitä ennen on vain tyhjyyteen hukkuvat päivät ja sänky josta ei tahtoisi nousta. Ovi josta on liian vaikea mennä ulos. Tuska joka saa aina yhä uudelleen kiinni, vaikka yrittäisi suojautua.

Päässä on soinut viimeiset päivät se Maija Vilkkumaan hirveä biisi jossa lauletaan Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä.
Kuinka kauan näin voi elää ? Onko tämä edes elämää ... Tämä on kuin joku välitila, kuoleman ja elämän välissä. Kun ei osaa elää eikä osaa kuolla. Jäljelle jää välitila jossa ei ole kumpaakaan. On vain tyhjyys. Loputon ja jatkuva tyhjyys jota yrittää täyttää rimpuillen välillä ihan millä tahansa, viis seurauksista.  
Tuntuu että kaikki elämä on valunut pois enkä ole mitään pystynyt sille tekemään, kun voimat ovat olleet poissa. Eristäydyn ja erakoidun päivä päivältä enemmän enkä usko että mikään saa minut enää nostamaan tästä elämään. Maailma on tuolla jossain ulkona, eikä ole voimia eikä hermoja ottaa siihen osaa.
Varsinkaan tällaisena päivänä kun on tehnyt mieli pistää koko kämppä palasiksi ja itsensä siinä mukana. Mistä se raivo kumpuaa ? Ehkä se on äänetöntä huutoa joka pyrkii joskus ulos. Olenhan ollut koko tämän vuoden vain muutaman hoitajakeskustelun varassa ja sitten se lyhyt osastojakso.

Uusi lääke, toivonko minä siltä enää mitään ? En, en toivo. En usko enkä toivo. Mutta kokeilen kun en tiedä muustakaan. Masennukseni on luokiteltu endogeeniseksi ja osittain myös lääkeresistentiksi.
Ne scid-haastattelut on huomenna mutten oikeastaan odota niiltäkään enää mitään. Tunsin jonkun oudon toivonkipinän silloin kun oli pitkästä aikaa hyvä lääkärikäynti, mutta se meni ohi ja lopulta jäin vain ihmettelemään, mistä minä silloin edes iloitsin. Ei mikään uusi diagnoosi hoitoineen voi enää tehdä mitään. Ei julkinen terveydenhuolto voi enää tarjota mitään, ja yksityiselle ei ole varaa. Ja silti pitäisi heidän mielestä niin perkeleesti uskoa ja toivoa. Silloin kun he sitä jankuttavat, esitän heille kysymyksen että Jaksaisitteko te uskoa ja toivoa vielä 13vuoden sairastelun jälkeen? Siihen he eivät yleensä vastaa mitään.

Välillä haluaisin nähdä ihmisiä tai mennä ulos, mutta kaikki kaatuu päättämättömyyteen. Mietin minne menen, kenen kanssa. Pohdin ja mietin. Kello menee eteenpäin. Pohdin edelleen. Mietin jaksanko sittenkään. Vai jos sittenkin. Pidän puhelinta kädessä ja selaan vähäisiä ihmisiä läpi. Ei, ei tänäänkään. En halua häiritä ketään. Tuskin kukaan haluaa nähdä. Ja sitten ulkona on jo iltahämärä enkä ole taaskaan mennyt mihinkään.
Ja sama toistuu. Joka päivä. Harvoin tapahtuu poikkeuksia, niitäkin joskus. Harvoin.
Rutiinit kiertävät kehää ja välillä tunnen tukehtuvani tänne. Ja ulkonakaan ei ole hyvä. En kuulu minnekkään. En halua kuulua. Ja joskus en mitään muuta haluakkaan kun kuulua johonkin, osata olla jossain, jonkun lähellä, olla jollekkin tärkeä. Mutta yleensä en ole mitään missään. Kotona yksin ja juttukaverina vain valkoiset seinät.

Monta kertaa olen kuullut tämän lauseen =  Miten voit aina vaan olla yksin kotona ? Eikö aika tule pitkäksi ? Mä tulisin hulluksi jos olisin vaan kotona yksin aina !
Niin. Miten ? Kyllä, aika tulee pitkäksi, muttei ehkä niin pitkäksi kun ihmisellä joka on tottunut olemaan joka päivä jossain; töissä, opiskelemassa, harrastuksissa, ja tällainen ihminen ei tunnu osaavan päivääkään olla yksin kotona. Tiedän sellaisia, ihan lähipiiristäkin.
Uskon että tähän tilaan jotenkin turtuu. Kaikki ympärillä sumenee. Ei tiedä muusta. On vain seinät ja niiden sisällä telkkarit ja tietokoneet ja kirjat ja sänky. Jotenkin sitä vaan tottuu siihen ettei elämä koostu mistään muusta. Kaikki muu on vierasta, pelottavaa, turvatonta, vaatii kamalasti rohkeutta.
Joskus ajattelee että Onko edes muuta. No on. Muille. Muttei koskaan mulle. Miksi? Tunnen kaikkialla olevani väärässä paikassa. Ulkopuolinen jopa ruokakaupassa. Kummajainen.
Ja kai tässä hulluksi ollaankin tätä menoa tulossa, ellei olla jo.

Mutta rutiinit toistuu päivästä toiseen, yleensä niitä ei edes huomaa enää. Kaikki on samaa aina.
Kunnes sitten joinain päivinä se raivo purkautuu kaikesta tästä. Niinkuin tänään. Mä en halua tätä. Antakaa mulle joku muu elämä. Muunlainen. Jonkunlainen. Joku missä tapahtuu jotain. Miksei mulle tapahdu mitään. Miksi kaikki on tätä aina. Kuinka kauan vielä. Kuinka monta vuotta ja onko senkään jälkeen mikään toisin. Raivoat ja räyhäät ympäri kämppää ja vituttaa jokaikinen iloinen jäätelönsyöjä joka kävelee ulkona, siellä täydellisen helteisessä iloisessa säässä jota vihaat. Mietit jo mistä saat kaikki maailman päihteet, haetko viiniä, millä saat olon tasaiseksi. Ylimääräisiä rauhottavia ja kiukku on poissa, kunnes taas jonain hetkenä purkautuu. Ja sitten kun kiukku menee pois, tulee joku toinen tunne. Lamaannus. Tyhjyys. Masennus. Aina joku olotila, koskaan ei mitään normaalia tai hyvää. Kaikki kaunis on kadonnut ja kaikesta on tullut vain äärettömän rumaa. Enkä mä haluaisi olla tässä tänään. Vaan jossain muualla. Synkässä metsässä vaikka, myrskyävän meren äärellä. Viinipullo seurana.
Mutta en ole missään, vaan taas tässä. Sama tuoli, sama spotify taustalla soimassa, sama näppäimistö, sama kahvikuppi, samat tupakat parvekkeella.
Sama tunne josta en pääse irti.