Diagnoosi-pohdiskelua

Onko ihminen lopulta yhtä kuin diagnoosinsa ? Tätä olen joutunut pohtimaan.
Mistä löytää se ihminen niiden diagnoosien takaa, joka oli joskus. Ja onko diagnoosit lopulta sittenkään helpotus. Auttaa ymmärtämään kyllä, että tietty oire on sairauden aiheuttamaa, mutta lopulta voi ajautua siihen tilaan, että selittää jokaisen olotilan diagnooseillaan. Mihin katoaa se ihminen niiden diagnoosien alta ? Onko sitä enää olemassa ?

Kun vastailin tiistaina lääkärin kysymyksiin scid-II -haastattelussa, jäin pohtimaan että vastasinko kysymyksiin todellisen luonteeni perusteella vai masentuneen mieleni sumentamana. Estyneestä persoonallisuudesta täyttyi lähes joka kohta, mutta toisaalta, eikö jokainen ole estynyt niin monen masennusvuoden jälkeen ? Tajusin myös, etten oikeastaan enää tunne sitä ihmistä, joka olin ennen sairastumistani. Sitä, millainen todella olen. Onko sitä ihmistä enää vai onko se hukkunut kaikkiin näihin oireisiin ja lääkityksiin ja diagnooseihin ?
Kun aikanaan sain diagnoosin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka myöhemmin osoittautui vääräksi, olen jälkeenpäin huomannut että aloin elää sen diagnoosin kautta. Jokainen olotila oli joku oire sairaudesta. Lopulta en ottanut mistään enää vastuuta, vaan selitin kaiken diagnoosillani. Jokainen energisyys oli maniaa tai hypomaniaa. Jokainen alakuloisuus oli masennuskautta. Jokainen ärtyneisyys oli hypomaniaa. Minulle sanottiin että joudun syömään lääkkeitä koko loppuelämäni, ja uskoin siihenkin. En koskaan kyseenalaistanut diagnoosiani. Uskoin sokeasti mitä lääkärini minulle sanoivat. En koskaan tajunnut että hekin voivat olla väärässä, diagnosoida väärin. Kun diagnoosi lopulta osoittautui vääräksi, olin alkuun tosi ymmälläni. Mutta lopulta pelkästään helpottunut. Ja nyt jälkeenpäin lähinnä vihainen. Vihainen siitä miten sokeasti uskoin kaiken mitä minulle sanottiin, vihainen siitä etten osannut kyseenalaistaa. Nykyään teen sitä jatkuvasti, koska tiedän että lääkäritkin ovat vain ihmisiä jotka tekevät virheitä.

Epävakaa persoonallisuushäiriö, joka on diagnosoitu kohdallani ensimmäisen kerran jo kymmenisen vuotta sitten, on tuntunut useinmiten lähinnä kiroukselta diagnoosin sijaan. Kun kyseinen diagnoosi lukee papereissasi, tuntuu että kaikki muut diagnoosit unohtuvat. Tuntuu ettet ole enää ihminen hoitohenkilökunnan silmissä. Mielipiteitäsi ei oteta todesta, koska olet epävakaa, ja he olettavat että huomenna olet aina toista mieltä. Ensiavuissa lääkeyliannostusten jälkeen olet pohjasakkaa, ihminen joka vie paikan oikeasti sairailta potilailta. Ja kun masennus pahenee ja et pärjää enää omillasi ja joudut sairaalaan, sinulle kerrotaan ensimmäisenä että osastojaksosi ei tule kestämään muutamaa päivää kauempaa, koska se kuuluu epävakaiden hoitoon, ja pitkä osastojakso on silloin vain pahitteeksi. Eikä millään muulla diagnoosilla ole mitään väliä. Eikä muutenkaan tarjota mitään muuta hoitoa, kun hoitoa epävakauteen.

Tottakai se on helpottavaa, kun löytyy joku diagnoosi, nimi sille miksi käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Ei tarvitse elää epätietoisuudessa. Pitäisi silti ymmärtää että jokainen tunne ei ole vain oire jostakin. Jokainen pettymyksen jälkeinen reaktio ei ole oire sairaudesta, vaan normaali tunne joita meillä on kaikilla. Mistä ne sitten erottaa, tunteet ja oireet ? Sitä en tiedä. Omalla kohdallani en suostu selittämään jokaista olotilaa jollain oireella johon pitäisi löytää heti uusi lääkitys hillitsemään sitä. Koska lopputulos voi olla se että kaikki tunteet ovat lääkittävissä ja kaikista epämiellyttävistä oloista voi päästä eroon jollain hoidolla tai lääkkellä. Lopulta tukahdutetaan kaikki normaalitkin tunteet ja ihmisestä jää jäljelle vain tyhjä kuori.

Kun kerran olin osastojaksolla ja kärsin kovista itsetuhoisista ajatuksista, minulle määrättiin Risperdalia. Söin sitä lääkettä viikon jonka aikana itsetuhoiset ajatukset helpottivat, mutta niin hävisi kaikki muukin. En tuntenut enää mitään, tuijotin ilmeettömänä jonnekkin tyhjyyteen ja mikään ei tuntunut miltään. Lääkäri totesi siihen että lääke toimii, koska itsetuhoiset ajatukset helpottivat, mutta itse olin vahvasti erimieltä ja lopetin lääkkeen. Jos itsetuhoisten ajatusten myötä katoaa kaikki tunteet, miten se voi olla kellekkään hyväksi. Mutta sitähän psykiatria nykyään on. Että kaikki on lääkittävissä, mitään syitä ei tarvitse pohtia, kun kaikki oireet ja olotilat voi lakaista maton alle syömällä turruttavia lääkkeitä. Mutta ei ne lopulta mihinkään katoa, ne vain peittyvät ja ovat yhä olemassa, vaikkei enää näkyvissä. Lopulta ne kasautuvat sisällesi ja kun niitä ei yritä ratkoa, ne kyllä löytyvät sieltä yhä uudelleen ja uudelleen.
Mutta terapia on kallista ja syitä ei ole varaa miettiä, vaan lääkitä vain pois näkyvistä, että voit taas kulkea rauhassa aiheuttamasta itsellesi tai muille vaaraa ja olla osana yhteiskuntaa. Lopulta kuitenkin vuosikausien oirelääkitys tulee varmasti kalliimmaksi, kun se että etsittäisiin syyt ja yritettäisiin ratkaista ne, eikä lääkittäisi vain yhä uudelleen ja uudelleen niitä pois.

Vaikken vieläkään täysin tiedä, mistä eroittaa tunteet ja oireet, yritän ajatella sen niin, että ne olotilat ja tunteet jotka vaikuttavat merkittävästi elämänlaatuun, ovat oireita, ja ne tunteet jotka ovat jotenkin hallittavissa, ovat normaaleja tunteita. Vaikken ehkä enää tunnekkaan sitä ihmistä joka olin ennen diagnooseja ja lääkkeitä.