Minä vihaan tätä hiljaisuutta -
täällä on kaikki kuollutta.
Sänkyni ei valita vaikka lyön sitä,
seinät eivät kerro minulle satuja illalla.
Peili on sulkenut silmänsä,sillä se ei pidä minusta.
Minä vihaan tätä sairasta elämää -
se on keinotekoinen alusta loppuun,hiljainen, typerä ja alistunut.
Vain kuolema saapuu aitona ja väkevänä ja rikkoo kehän.
-Kirsi Kunnas
...
Tuntuu vahvasti samalta kun ylläolevassa runossa.
Masennus hiipii aina takaisin yhtä varmasti kun vuodenajat seuraavat toisiaan. On se koko ajan sisällä, ei siitä pääse eroon, mutta jos hetken antaa hengähtää, tulee varmasti aina takaisin, jättäen kaiken sen muun taakse.
Aamulla tahtoisi vaan jäädä sänkyyn mutta uni ei enää tule. Kahvia tekee mieli muttei mitään muuta, se pakottaa heräämään. Peilistä katsoo takaisin sama väsynyt naama. Kahvin jälkeen toivoo jo että olisi ilta ja uusi yö. Uni johon paeta.
Tuntuu siltä ettei kestä enää enempää. Ja aina kestää, kuitenkin. Jotenkin. Minuutit kerrallaan.
Kuolemanhalu kaivautuu sisuksista aktiivisemmaksi. Olen halunnut kuolla kauan jo. Olen yrittänyt kuolla, monta kertaa, koskaan siinä onnistumatta. Olen herännyt joka kerta. Letkuista ja piuhoista. Joskus vaatteet rikkileikattuina. Hiiltä kasvoissa. Joka puolella. Aina vierellä sydänkäyrä joka jatkaa aina kulkuaan. Joka kerta sama pettymys. Sama tunne.
Lopulta siihenkin väsyi. Liian uhkarohkeaa ja kuitenkin siitä puuttui aina se lopullinen rohkeus joka olisi vienyt pois. Yhtenä hetkenä tajusin että tätä menoa päädyn varmemmin vihannekseksi aivovammaosastolle, kuin kuolemaan. Ja luovuin yrityksistä. Päätin että on vain kärsittävä.
Mitään ei tapahdu koskaan ja tuntuu jo siltä ettei enää haluakkaan tapahtuvan. Se ainainen ristiriita. Joskus haluaisi että kaikki olisi jotenkin toisin, ja liian usein haluaa ettei mikään koskaan muutu. Tätäkään ei kestä, mutta muutoksetkin kauhistuttaa. Yritä siinä sitten jotain.
Aika tarkalleen nyt kaksi vuotta vailla mitään ohjelmaa päivissä. Tätä samaa aina. Kaksi vuotta sitten oli parin kuukauden yritys palata vanhaan kuntoutustyöpaikkaani, mutta kahden kuukauden jälkeen totesin etten jaksa sitäkään. Sitä ennen oli taas melkein pari vuotta vailla mitään päivärytmiä.
Tätäkö tämä on aina, hamaan loppuun saakka?
Takana kahdeksan vuotta kuntoutustukea. Kuinka kauan sitäkään voi enää saada? Onko ensi vuonna edessä lopullinen eläke ? Sekin tuntuu samaan aikaan helpotukselta ja toisaalta valtavalta surulta ja pettymykseltä. 30-vuotiaana eläkkeelle ? Siihenkö kaikki päättyy.
Entinen lääkärini sanoi jo viime vuonna, että jos nyt haettaisi lopullista eläkettä, todennäköisesti historiallani se myönnettäisiin, mutta hän ei halunnut sitä vielä hakea, koska uskoi että ei ole vielä sen aika. Että kyllä musta on vielä johonkin. Aina muistutti vahvuuksistani joita en koskaan itse nähnyt.
Koko elämä tuntuu jo eletyltä. Siltä ettei ole mitään enää odotettavissa. Ei unelmia eikä haaveita. Vain tyhjä elämä joka jatkuu tyhjänä ja merkityksettömänä aina vaan.
Tulee mieleen Tanja Lintulan kirjasta Huomenna rakastan vähemmän seuraava kohta =
täällä on kaikki kuollutta.
Sänkyni ei valita vaikka lyön sitä,
seinät eivät kerro minulle satuja illalla.
Peili on sulkenut silmänsä,sillä se ei pidä minusta.
Minä vihaan tätä sairasta elämää -
se on keinotekoinen alusta loppuun,hiljainen, typerä ja alistunut.
Vain kuolema saapuu aitona ja väkevänä ja rikkoo kehän.
-Kirsi Kunnas
...
Tuntuu vahvasti samalta kun ylläolevassa runossa.
Masennus hiipii aina takaisin yhtä varmasti kun vuodenajat seuraavat toisiaan. On se koko ajan sisällä, ei siitä pääse eroon, mutta jos hetken antaa hengähtää, tulee varmasti aina takaisin, jättäen kaiken sen muun taakse.
Aamulla tahtoisi vaan jäädä sänkyyn mutta uni ei enää tule. Kahvia tekee mieli muttei mitään muuta, se pakottaa heräämään. Peilistä katsoo takaisin sama väsynyt naama. Kahvin jälkeen toivoo jo että olisi ilta ja uusi yö. Uni johon paeta.
Tuntuu siltä ettei kestä enää enempää. Ja aina kestää, kuitenkin. Jotenkin. Minuutit kerrallaan.
Kuolemanhalu kaivautuu sisuksista aktiivisemmaksi. Olen halunnut kuolla kauan jo. Olen yrittänyt kuolla, monta kertaa, koskaan siinä onnistumatta. Olen herännyt joka kerta. Letkuista ja piuhoista. Joskus vaatteet rikkileikattuina. Hiiltä kasvoissa. Joka puolella. Aina vierellä sydänkäyrä joka jatkaa aina kulkuaan. Joka kerta sama pettymys. Sama tunne.
Lopulta siihenkin väsyi. Liian uhkarohkeaa ja kuitenkin siitä puuttui aina se lopullinen rohkeus joka olisi vienyt pois. Yhtenä hetkenä tajusin että tätä menoa päädyn varmemmin vihannekseksi aivovammaosastolle, kuin kuolemaan. Ja luovuin yrityksistä. Päätin että on vain kärsittävä.
Mitään ei tapahdu koskaan ja tuntuu jo siltä ettei enää haluakkaan tapahtuvan. Se ainainen ristiriita. Joskus haluaisi että kaikki olisi jotenkin toisin, ja liian usein haluaa ettei mikään koskaan muutu. Tätäkään ei kestä, mutta muutoksetkin kauhistuttaa. Yritä siinä sitten jotain.
Aika tarkalleen nyt kaksi vuotta vailla mitään ohjelmaa päivissä. Tätä samaa aina. Kaksi vuotta sitten oli parin kuukauden yritys palata vanhaan kuntoutustyöpaikkaani, mutta kahden kuukauden jälkeen totesin etten jaksa sitäkään. Sitä ennen oli taas melkein pari vuotta vailla mitään päivärytmiä.
Tätäkö tämä on aina, hamaan loppuun saakka?
Takana kahdeksan vuotta kuntoutustukea. Kuinka kauan sitäkään voi enää saada? Onko ensi vuonna edessä lopullinen eläke ? Sekin tuntuu samaan aikaan helpotukselta ja toisaalta valtavalta surulta ja pettymykseltä. 30-vuotiaana eläkkeelle ? Siihenkö kaikki päättyy.
Entinen lääkärini sanoi jo viime vuonna, että jos nyt haettaisi lopullista eläkettä, todennäköisesti historiallani se myönnettäisiin, mutta hän ei halunnut sitä vielä hakea, koska uskoi että ei ole vielä sen aika. Että kyllä musta on vielä johonkin. Aina muistutti vahvuuksistani joita en koskaan itse nähnyt.
Koko elämä tuntuu jo eletyltä. Siltä ettei ole mitään enää odotettavissa. Ei unelmia eikä haaveita. Vain tyhjä elämä joka jatkuu tyhjänä ja merkityksettömänä aina vaan.
Tulee mieleen Tanja Lintulan kirjasta Huomenna rakastan vähemmän seuraava kohta =
Ulkona taas helle ja liian kirkas aurinko. Ei tee mieli mennä ulos. En käynyt eilenkään ulkona ollenkaan. Makasin lievässä krapulassa sohvanpohjalla ohjelmia tuijotellen. Typeriä hömppäohjelmia kun en muutakaan osannut tehdä.
Perjantaina olin taas vauhtia ja viiniä täynnä. Liikaakin. Humalaisia askeleita ja mieli jossain muualla. Pakenin koska halusin paeta. Hukutin mieleni viinitölkkiin (pullotkaan ei enää riitä) ja kuvittelin olevani jotain muuta. Aamuyöllä kompuroin takaisin kotiin sieltä jostakin, jossa ei varmaan olisi pitänyt olla. Maailma hetken huolettomana edessä, lopulta ei enää.
Ja nyt vaan tekisi mieli itkeä, muttei tule kyyneltäkään.
Pakko se on piiloutua aurinkolasien taakse ja mentävä kauppaan, vaikkei jaksaisikaan. Mutta äkkiä kotiin. Mitään muuta en tänään jaksakkaan. Eikä tarvitsekkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti