ajatukset kaikkoavat hänestä kuin kohmeiset varpuset
Siemenet valuvat hänestä ja hän kovertuu tyhjäksi
Se käy niin hitaasti ettei hänen äitinsäkään
ehdi huomata mitään
Hänen itkunsa ei kuulu enää, kyynelet
ovat jäätyneet kiinni hänen menneisyyteensä
eikä hän ole kukaan
Me huomaamme sen vasta kun hänen silmänsä
ovat poissa, katse hyytynyt
Vielä vähän aikaa hän kulkee edelleen
kuin liikkeen voimalla
Kun hän seisahtaa
hänen ympärilleen tulee hiljaista
Hän se oli, hän se oli jossa kerran
piili ilon rakkauden yhteenkuuluvuuden
kaikki mahdollisuudet
- Claes Andersson
...
Viime yö pelkkiä painajaisia. Heräsin niin monta kertaa etten jaksa edes muistaa kuinka monta.
Aamulla heti herättyäni kurkkuani kuristi. Tuntui siltä kun hajoaisin pieniksi sirpaleiksi kaiken tuskan painon alla. Aamukahvi meinasi tulla kurkusta ulos.
Oli pakko hakea kaupasta parit pakolliset jutut. Väsyneet kasvot, en jaksa enää ehostaa niitäkään juuri koskaan. Eiliset vaatteet ja samat aurinkolasit, piilossa katseilta, enkä kuitenkaan ollut. Vastaan tuli hellemekkoisia ihmisiä jotka pyyhe olalla kiiruhtivat lähirantaan aurinkoa palvomaan.
Yleensä otan aurinkolasit kaupassa pois, tänään en kyennyt. Itku kuristi kurkkua ja lopulta kyyneleet valuivat keskellä kauppaa. Mistä tämä paha olo ? Mistä se aina yllättää, joka kerta.
Tuntuu niin hirveältä. Kaikki tämä.
Katselen kyyneleet silmissä toisten kuvia merenrannoilta. En kaipaa ruuhkaisille rannoille, mutta rauhallisille ja varjoisille kallioille. Hengittämään meri-ilmaa. Mutta en pysty menemään. En vain pysty. En saa itseäni ulos. Tuntuu kun muutamassa päivässä kaikki energia olisi imetty pois, kuin olisin hukkunut sinne kaikkein pimeimpään josta en löydä tietä ulos. Tuntuu kun kaikki olisi valunut pois.
Tuntuu kun ei nukkuisi yöllä ollenkaan. Kun herää aamulla, olo on kuin ei olisi nukkunut lainkaan.
Kauppareissun jälkeen oli niin hirvittävän tuskainen olo, etten enää tiennyt mitä tehdä. Tuskailin ja kävelin ympäri kämppää, ketjutupakoin parvekkeella ja tuntui että tukehdun koko tähän "elämään". En jaksa enää. En tätä. Haluan jotain muuta. Ottakaa tämä tuska pois ! En jaksa tätä. Haluan pois. Nyt äkkiä pois. Tämä on liikaa. Sietämätöntä. Ei tätä voi enää kestää. Mitenkään.
Joka päivä uusi tuska, uusi taistelu, uusi selviytymistarina. Pelkkää selviytymistä ja taistelua joka helvetin päivä. Ei koskaan mitään rauhaa sielussa. Ei koskaan mitään muuta. Ainainen tuska joka tarrautuu kiinni yhä uudelleen ja uudelleen.
Kuin hukkuisi tähän tuskaan eikä saisi enää happea.
En keksinyt muuta keinoa, kun hukuttaa itseni pillerikoomaan ylilääkitsemällä itseni. Sukeltaa muumipeiton alle mustavalkoiseen sänkyyn. Hautautua pois maailmasta. En jaksanut tätä päivää. Näin taas pelkkiä painajaisia. Ja nyt tuntuu entistä kamalammalta niinkuin aina päikkäreiden jälkeen tulee tosi nuuttunut ja koomainen olo. Nukuin eilenkin päikkärit. Se on harvinaista mulle. Tätä väsymystä ei vain enää kestä. Tuntuu ettei aina jaksa edes istua. Välillä kun makaan sängyssä, ajattelen että tämä on sairasvuoteeni jossa odotan lopullista kuolemaani. Kaikki tarvittava yöpöydällä; puhelin, vesilasit, lisää lääkkeitä, kirjat. Vaikka mitä minä puhelimellakaan. Se on pelkästään mykkä. Ja niin haluankin. Nyt kun en jaksa ketään. Mitään. En pysty taaskaan enää lukemaan. Kaikki hajoaa taas. Masennus imaisee minut taas yhä syvemmälle enkä jaksa enää nousta. Haluan hukkua siihen enkä koskaan enää nousta. Olen niin väsynyt. Loppuisipa kaikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti