Itsekäs itsemurha - vai ei ?
Seisoin odottamassa metroa jälleen kerran tänään – mukanani se
jokakertainen ajatus hypätä alle. Siinä laiturilla katsoin ihmisiä ja
mietin miettiikö kukaan samaa? Haluaako joku muukin hypätä alle? Kuinka
paljon tässä maailmassa on ihmisiä jotka eivät halua elää? Jouduin vain
miettimään asiaa, koska en voi tietää.
Moni sanoo että on itsekästä ja typerää tappaa itsensä hyppäämällä metron alle.
Jos koko elämämme mietimme muita ihmisiä ja yritämme olla jotakin varten, eikö meillä ole oikeutta olla itsekäs edes siinä vaiheessa kun mietimme elämän lopettamista?
Se vaikuttaa monien elämään. Ihmiset myöhästyvät tapaamisistaan ja pelastustyöntekijät joutuvat taas irrottelemaan ruumiinpalasia kiskoista. Koko metroliikenne menee sekaisin ja ihmiset kiroaa laitureilla. ”Menisivät muualle itseään tappamaan !”, on varmaan yleisin lausahdus.
Olin kerran metrossa joka oli selvästi aikataulusta myöhässä, tupaten täynnä ja nimenomaan täynnä ärtyisiä ja myöhässä olevia ihmisiä. Silloin oli ihminen ”jäänyt” metron alle ja liikenne oli sekaisin. Minulla ei ollut kiire minnekään ja kuuntelin ihmisten kiroiluja. Mietin silloin – miettiikö kukaan sitä ihmiselämää jota ei enää ole. Ajatteleeko kukaan sitä väsynyttä ihmistä kuka ei enää jaksanut?
Miksi ihmiset hyppivät metron alle? Tai junien?
Moni kysyy, eivätkö he ajattele muita? Se on ensimmäinen kysymys. Aina täytyisi ajatella muita. Jopa silloin kun on kuolemanväsynyt ja päässä vain ainut ajatus – ajatus kuolemisesta, tuskien poistamisesta.
Itsemurhan voi tehdä niin monella tapaa, mutta monella elämäänsä väsyneellä ihmisellä ei ole ylipäätään edes voimia ajatella hirttäytymistä tai hukuttautumista, koska ne vaativat valmisteluja ja suunnittelua. Pillerien nieleminen tai ranteiden auki vetäminen on epävarmaa. Kerrostalon parvekkeeltakin hyppääminen on epävarmaa. Asetta on vaikea tai lähes mahdotonta hankkia ja se vaatii helvetisti rohkeutta. Metron tai junan alle hyppääminenkin on epävarmaa, niin kuin kaikki, mutta silti varmempaa kuin veitset tai pillerit.
Ja itsemurha – yleensä ylipäätään kuolema, se vaikuttaa ihmisten elämään. Ei voi yleistää, että metron tai junan alle hyppääminen vaikuttaa kaikista eniten. Kuitenkin joku joutuu jossain kohtaamaan ruumiisi, noukkimaan sen kokonaisena tai palasina pussiin. Monesti sillä on silminnäkijöitä joiden elämään se vaikuttaa.
En ole itsemurhan puolestapuhuja. En ole sitä mieltä, että ihmisten pitäisi jatkossa hyppiä entistä enemmän junien ja metrojen tai minkään alle. Mutta hyväksyn sen äärimmäisenä ratkaisuna. Jokaisella ihmisellä on oikeus päättää elämästään ja siten myös kuolemastaan. Jokaisella ihmisellä on oikeus valintoihinsa.
Mutta miksi ihmistä arvostellaan ja tuomitaan itsemurhan takia yleensä niin kärkkäästi? Eikö kukaan ajattele sitä, että sellainen ihminen on yleensä kokenut valtavasti kärsimystä elämässään, joten miksi hänen viimeistä valintaansa ollaan heti tuomitsemassa kovin sanoin?
Ei ole oikein, että esimerkiksi pieni viaton lapsi metroaseman laiturilla joutuu näkemään kun toinen päättää päivänsä hyppäämällä metron alle. Mutta ne pienet viattomat lapset näkee tai kokee usein paljon pahempaakin. Tässä maailmassa on paljon asioita, jotka ovat helvetin väärin. Ei ketään voida suojella tältä maailmalta.
Yleisesti elämä käsitetään sellaisena, että siihen kuuluu lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus. Niiden elämää, jotka ei koskaan ehdi vanhuuteen asti, kuvaillaan kesken jääneeksi. Eli toisin sanoen kaikkien on pyrittävä elämään vanhuuteen saakka. Että takana olisi eletty elämä ja olisi jotenkin ”valmis kuolemaan”. Miksei sitä voisi ajatella niin, että jokaisen elämä on tietynpituinen. Ei ole olemassa mitään valmista elämänmuottia, johon kaikkien tulisi päästä. Sellainen taitaa kuitenkin yleisesti olla, ja ehkä sekin kertoo vahvasti tästä nykyisestä suoritus-yhteiskunnasta, jossa jokaisen täytyisi olla mahdollisimman tehokas ja saavuttaa mahdollisimman paljon, että hänen elämänsä olisi jotenkin edes arvostettavissa. Ja juuri näiden paineiden takia moni putoaa yhteiskunnasta pois ja päätyy äärimmäisiin ratkaisuihin.
Kun uutisoidaan itsemurhakuolemista, yleensä niitä nimitetään turhiksi kuolemiksi. Miten kukaan voi sanoa että kenenkään kuolema on turha? Jokaisen kuolema on tärkeä. Jokainen itsemurha on tärkeä. Itsemurha on aina päätös. Päätös joka on tehty. Oma valinta. Miten kellään on oikeutta sanoa toisen päätöstä turhaksi, vääräksi?
Jokainen itsemurha on elämä, joka päättyi.
Itsemurhaaja luopuu kaikesta. Hänelle ei jää mitään. Hän ottaa itseltään kaiken pois kuollessaan. Silti ihmiset, jotka jäävät suremaan tänne, pitävät omaa menetystään erityisen tärkeänä. Sellaisena jota ei tulisi kenenkään joutua kantamaan. He monesti syyttävät itsemurhaaja-läheistään siitä, että hän jätti meidät. Jätti meidät tänne yksin ja lähti. Mutta kuinka paljosta itsemurhaaja luopuikaan. Tänne jääville jää vielä elämä, mahdollisuudet, maailma jota nähdä ja kokea. Itsemurhaaja menettää aivan kaiken. Ja silti häntä syytetään. Syytetään kaikesta.
Olisi jotenkin pitänyt yrittää enemmän. Taisteltava verenmaku suussa. Ylistettävä ja arvostettava elämää, vaikka se olisi tuonut vain pelkkää suurta tuskaa eteensä. Aina pitää jotenkin yrittää enemmän. Jos ei yritä ja luovuttaa, luopuu, on raukka tai heikko. Vaikka olisi kaikkensa antanut, pitäisi vielä senkin jälkeen yrittää. Miksi ? Siksi, että ihmiset täällä ei joutuisi luopumaan. Ja kaikki kuitenkin joutuu. Joskus kaikki joutuu luopumaan. Kuolema tulee kaikille. Kukaan ei tänne jää ikuisuudeksi.
Jokainen kerta kun joku tuomitsee itsemurhan itsekkääksi teoksi, minun tekisi mieli takoa häntä turpaan. Koska, vaikka se sitä olisi, jokaisella on siihen oikeus. Ja vaikka miten päin tätä asiaa ajattelee, eikö kuitenkin ne ihmiset jotka sanovat toiselle ettei tämä voi jättää heitä, eikö he ole niitä itsekkäitä ihmisiä?
Omasta puolestani voin vain sanoa, että toivoisin olevani joskus niin rohkea, että minä olisin siellä metron- tai junankiskoilla se, jota noukitaan palasena pussiin. Oli se itsekästä tai ei.
Moni sanoo että on itsekästä ja typerää tappaa itsensä hyppäämällä metron alle.
Jos koko elämämme mietimme muita ihmisiä ja yritämme olla jotakin varten, eikö meillä ole oikeutta olla itsekäs edes siinä vaiheessa kun mietimme elämän lopettamista?
Se vaikuttaa monien elämään. Ihmiset myöhästyvät tapaamisistaan ja pelastustyöntekijät joutuvat taas irrottelemaan ruumiinpalasia kiskoista. Koko metroliikenne menee sekaisin ja ihmiset kiroaa laitureilla. ”Menisivät muualle itseään tappamaan !”, on varmaan yleisin lausahdus.
Olin kerran metrossa joka oli selvästi aikataulusta myöhässä, tupaten täynnä ja nimenomaan täynnä ärtyisiä ja myöhässä olevia ihmisiä. Silloin oli ihminen ”jäänyt” metron alle ja liikenne oli sekaisin. Minulla ei ollut kiire minnekään ja kuuntelin ihmisten kiroiluja. Mietin silloin – miettiikö kukaan sitä ihmiselämää jota ei enää ole. Ajatteleeko kukaan sitä väsynyttä ihmistä kuka ei enää jaksanut?
Miksi ihmiset hyppivät metron alle? Tai junien?
Moni kysyy, eivätkö he ajattele muita? Se on ensimmäinen kysymys. Aina täytyisi ajatella muita. Jopa silloin kun on kuolemanväsynyt ja päässä vain ainut ajatus – ajatus kuolemisesta, tuskien poistamisesta.
Itsemurhan voi tehdä niin monella tapaa, mutta monella elämäänsä väsyneellä ihmisellä ei ole ylipäätään edes voimia ajatella hirttäytymistä tai hukuttautumista, koska ne vaativat valmisteluja ja suunnittelua. Pillerien nieleminen tai ranteiden auki vetäminen on epävarmaa. Kerrostalon parvekkeeltakin hyppääminen on epävarmaa. Asetta on vaikea tai lähes mahdotonta hankkia ja se vaatii helvetisti rohkeutta. Metron tai junan alle hyppääminenkin on epävarmaa, niin kuin kaikki, mutta silti varmempaa kuin veitset tai pillerit.
Ja itsemurha – yleensä ylipäätään kuolema, se vaikuttaa ihmisten elämään. Ei voi yleistää, että metron tai junan alle hyppääminen vaikuttaa kaikista eniten. Kuitenkin joku joutuu jossain kohtaamaan ruumiisi, noukkimaan sen kokonaisena tai palasina pussiin. Monesti sillä on silminnäkijöitä joiden elämään se vaikuttaa.
En ole itsemurhan puolestapuhuja. En ole sitä mieltä, että ihmisten pitäisi jatkossa hyppiä entistä enemmän junien ja metrojen tai minkään alle. Mutta hyväksyn sen äärimmäisenä ratkaisuna. Jokaisella ihmisellä on oikeus päättää elämästään ja siten myös kuolemastaan. Jokaisella ihmisellä on oikeus valintoihinsa.
Mutta miksi ihmistä arvostellaan ja tuomitaan itsemurhan takia yleensä niin kärkkäästi? Eikö kukaan ajattele sitä, että sellainen ihminen on yleensä kokenut valtavasti kärsimystä elämässään, joten miksi hänen viimeistä valintaansa ollaan heti tuomitsemassa kovin sanoin?
Ei ole oikein, että esimerkiksi pieni viaton lapsi metroaseman laiturilla joutuu näkemään kun toinen päättää päivänsä hyppäämällä metron alle. Mutta ne pienet viattomat lapset näkee tai kokee usein paljon pahempaakin. Tässä maailmassa on paljon asioita, jotka ovat helvetin väärin. Ei ketään voida suojella tältä maailmalta.
Yleisesti elämä käsitetään sellaisena, että siihen kuuluu lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus. Niiden elämää, jotka ei koskaan ehdi vanhuuteen asti, kuvaillaan kesken jääneeksi. Eli toisin sanoen kaikkien on pyrittävä elämään vanhuuteen saakka. Että takana olisi eletty elämä ja olisi jotenkin ”valmis kuolemaan”. Miksei sitä voisi ajatella niin, että jokaisen elämä on tietynpituinen. Ei ole olemassa mitään valmista elämänmuottia, johon kaikkien tulisi päästä. Sellainen taitaa kuitenkin yleisesti olla, ja ehkä sekin kertoo vahvasti tästä nykyisestä suoritus-yhteiskunnasta, jossa jokaisen täytyisi olla mahdollisimman tehokas ja saavuttaa mahdollisimman paljon, että hänen elämänsä olisi jotenkin edes arvostettavissa. Ja juuri näiden paineiden takia moni putoaa yhteiskunnasta pois ja päätyy äärimmäisiin ratkaisuihin.
Kun uutisoidaan itsemurhakuolemista, yleensä niitä nimitetään turhiksi kuolemiksi. Miten kukaan voi sanoa että kenenkään kuolema on turha? Jokaisen kuolema on tärkeä. Jokainen itsemurha on tärkeä. Itsemurha on aina päätös. Päätös joka on tehty. Oma valinta. Miten kellään on oikeutta sanoa toisen päätöstä turhaksi, vääräksi?
Jokainen itsemurha on elämä, joka päättyi.
Itsemurhaaja luopuu kaikesta. Hänelle ei jää mitään. Hän ottaa itseltään kaiken pois kuollessaan. Silti ihmiset, jotka jäävät suremaan tänne, pitävät omaa menetystään erityisen tärkeänä. Sellaisena jota ei tulisi kenenkään joutua kantamaan. He monesti syyttävät itsemurhaaja-läheistään siitä, että hän jätti meidät. Jätti meidät tänne yksin ja lähti. Mutta kuinka paljosta itsemurhaaja luopuikaan. Tänne jääville jää vielä elämä, mahdollisuudet, maailma jota nähdä ja kokea. Itsemurhaaja menettää aivan kaiken. Ja silti häntä syytetään. Syytetään kaikesta.
Olisi jotenkin pitänyt yrittää enemmän. Taisteltava verenmaku suussa. Ylistettävä ja arvostettava elämää, vaikka se olisi tuonut vain pelkkää suurta tuskaa eteensä. Aina pitää jotenkin yrittää enemmän. Jos ei yritä ja luovuttaa, luopuu, on raukka tai heikko. Vaikka olisi kaikkensa antanut, pitäisi vielä senkin jälkeen yrittää. Miksi ? Siksi, että ihmiset täällä ei joutuisi luopumaan. Ja kaikki kuitenkin joutuu. Joskus kaikki joutuu luopumaan. Kuolema tulee kaikille. Kukaan ei tänne jää ikuisuudeksi.
Jokainen kerta kun joku tuomitsee itsemurhan itsekkääksi teoksi, minun tekisi mieli takoa häntä turpaan. Koska, vaikka se sitä olisi, jokaisella on siihen oikeus. Ja vaikka miten päin tätä asiaa ajattelee, eikö kuitenkin ne ihmiset jotka sanovat toiselle ettei tämä voi jättää heitä, eikö he ole niitä itsekkäitä ihmisiä?
Omasta puolestani voin vain sanoa, että toivoisin olevani joskus niin rohkea, että minä olisin siellä metron- tai junankiskoilla se, jota noukitaan palasena pussiin. Oli se itsekästä tai ei.
Hienoa ja syvällistä pohdintaa.
VastaaPoista