Scid-I-haastattelujen jälkeiset olotilat tiistaina ei ollut ainankaan helpottavat. Tuntui aika raskaalta muistella kaikkia asioita, jopa lapsuutta, kun jostain syystä muistikuvat on kovin hatarat. Olihan sitä ongelmakäyttäytymistä jo silloin, mutta toisaalta olin aika eloisa lapsi.
Lopulta koko scid-haastattelut tuntui siltä että tässä etsimällä etsitään jokaista oiretta ja oloa johonkin kuuluvaksi. Että eikö mikään ole enää ihmisen normaalia tunnetta tai persoonallisuutta. Että pitääkö kaikki lokeroida johonkin. Kyllähän se toisaalta auttaa ymmärtämään itseä paremmin kun saa nimiä niille tunteille ja ajatuksille, jotka tuntuvat joskus tosi vaikeilta kestää. Mutta en aio liikaa kiinnittää huomiota sille, mitä nyt siellä diagnosoitiin.
Lopullinen "tuomio" oli se että löytyy epävakaata persoonallisuushäiriötä (sekä rajatila- että tunnepuolen), estynyttä persoonallisuutta, epäluuloista persoonallisuutta, lisäksi piirteitä passiivis-aggressiivisesta persoonallisuudesta. Ja noiden persoonallisuushäiriöiden lisäksi vielä lievää julkisten paikkojen pelkoa sekä alkoholin väärinkäyttöä.
Paljolta tuntuu. Sai ajattelemaan että tätäkö se nyt on, koko pää täynnä vääränlaisia ajatusmalleja, diagnooseja joihin taas uusia hoitoja. Että onko mulla enää ihmisarvoa. Pelkkä diagnoosikimppu?
Toisaalta lääkäri oli kanssani samaa mieltä siitä, että osa oireista on tullut masennuksen seurauksena. En muista olleeni kovinkaan estynyt ennen sairastumistani masennukseen. Mutta tästä nyt kirjoitin jo aiemmin, joten ehkä ei siitä nyt enempää.
Olin kyllä tosi avoin lääkärille ja olen alkanut pitämään hänestä aika paljonkin. Tuntuu perehtyvän ja olevan kiinnostunut. Hyväksyy mun omat mielipiteet lääkkeistä eikä tuputa mitään.
Siitä dkt-terapiasta taas puhuttiin. Että miksi tappelen sitä vastaan koko ajan. Siihenkin löytyy kyllä syyt. Mulla ei ole kamalasti luottamusta lääkäreihin, eikä ylipäätään ihmisiin. (siinä kohtaa oli helpottavaa lukea tuosta epäluuloisesta persoonallisuushäiriöstä)
Ja kerroin siitä, mitä olen ajatellut, että mulla on tavallaan jo kroonistunutta kuolemanhalua. Ja sen takia en anna itselleni mahdollisuutta, en suo itselleni mahdollisuutta mihinkään parempaan. Olen jo aikaa sitten päättänyt kuolla aiemmin kun ehkä muuten kuolisin, ja se vaikeuttaa tätä kaikkea. En osaa päästää irti kuolemanhalusta. Voi tuntua jostakin vähän oudolta. Miksi pitää kiinni tuhoavasta voimasta ? Mutta moni sairastunut sen varmasti ymmärtää. Pitkäaikaisessa masennuksessakin on eräänlainen "turva". Vaikka sitä vihaa, ei ehkä tiedä muusta. On jo tottunut siihen, kaikki muu sen ulkopuolella tuntuu lähes uhkarohkealta. Siinä pimeydessä on kuitenkin sitä, miten on tottunut elämään. Kuntoutuminen ja terapiat on vaativaa ja raskasta hommaa. Pitää olla taistelutahtoa ja uskoa. Ja joskus masennuksen pimeään syliin on silloin helpompaa antautua. Säästyy tulevilta mahdollisilta pettymyksiltä. Kun ei yritä, ei pety. Pessimisti ei pety. Niin, sehän se munkin motto on ollut.
Mutta nyt kuitenkin olen käynyt niin kauan tätä sisäistä kamppailuani, että alan myöntyä hiljalleen dkt-terapialle. On vieläkin suuret epäluulot sitä kohtaan ja motivaatio on todellakin kadoksissa. Mutta silti, nämä päivät alkavat olla niin raskaita että sitä alkaa jo hetkittäin toivomaan että voisiko olla jotain muuta. Mitä sitten jos pettyy. Tiedän että otan pettymykset raskaammin kun muut ihmiset, mutta jos ei ota riskejä, ei voi mitään saadakkaan.
Ja eräs ihminen (tiedät kyllä itsesi) sai minut vähän ilkeiltäkin tuntuvilla sanoilla ajattelemaan. Arvostan suoraanpuhumista, pyrin siihen itsekkin. Ja tosiaan se päänsilittely ei auta. Joskus täytyy sanoa suoraan jos haluaa että toinen ihminen tajuaa. Voi alkuun loukkaantua, mutta yleensä siitä voi syntyä jotain muutakin. Eikä ole siis oikein, että kieltäydyn mulle tarjotusta hoidosta ja jatkan valitusmantraani kaikkialla, että mikään ei muutu. En ole kokeillut kaikkea.
Paljon olen yrittänyt, ja se että sanotaan etten edes yritä, se loukkaa jos mikä. Mutta silti yrittäminen on joskus loputonta yrittämistä. Ja kun miettii, viime vuosina en ole juurikaan yrittänyt. Aikanaan kävin klubitalot, työhönvalmennuskurssit, kuntoutustyöt, mindfullness-ryhmät, mt-kuntoutujien työkeskukset ja vaikka mitä, lopulta tajuten ettei mikään niistä ollut "mun juttu" tai auttanut lopulta eteenpäin. Ehkä piti jotenkin elämässä ja ihmiskontakteissa kiinni. Kunnes valuin tähän tilaan.
Mutta niin raskaalta kun se kuulostaakin, on kokeiltava kaikkea, ennenkuin voi heittää toivon ja luovuttaa. Tai no, luovuttaa voi aina, keskenkin, mutta se nyt on todettu jo moneen kertaan ettei musta taida olla täältä lähtemään, vaikka kuolemanhalu vetääkin välillä siihen suuntaan.
Voi olla, että taas seuraavana hetkenä ajattelen eri tavalla, mutta nyt näin. Olen yrittänyt hiljalleen taas keskittyä lukemiseen, aika hidasta tuntuu mun lukeminen olla, mutta pääasia että yrittää lukea edes vähän. Auttaa katkaisemaan ainaista koneella istumista.
Ps. Kun nyt on ollut niin paljon lääkkeistä puhetta mediassa, niin lisään seuraavaan blogitekstiin kirjoitukseni lääkkeistä vuodelta 2011.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti